Olen vääntänyt viime viikolla läpi Penelope Russianoffin erinomaista, mutta itseapukirjallisuudelle tyypillisesti karmealla otsikolla nimettyä "When Am I Going to Be Happy? How to Break the Emotional Bad Habits that Make You Miserable":ia. Kuten yleensäkin elämässä, kirjoitettua on vaikea lähteä soveltamaan elämäänsä ilman sopivia kokemuksia. Tällä viikolla kaikki kuitenkin natsasi, sillä kirjan lisäksi käväisin palaverissa, jossa ruodittiin seuraavaa artikkeliani ja lisäksi satuin lukaisemaan tämän Rampamielen kirjoituksen. Eli mallilla itseapukirjallisuus + omat aikaisemmat kokemukset + omat tuoreet kokemukset + muiden pohdinta vertailukohtana löytyi avain valaistumiseen tällä kertaa.

Päättelin kirjan perusteella, että kyllä, minulta löytyy useitakin pahaa mieltä ylläpitäviä tapoja: ensinnäkin on hyvin tuttu Russianoffin "Perfektionismiparalyysiksi" nimeämä suhtautuminen kaikkeen: eli on hyvin vaikea lähteä tekemään mitään, jos on pienintäkään epäilystä siitä, että lopputulos ei ole täydellinen. Minulla on myös tapana käyttää sisäistä "vikailmaisintani", joka siis piippaa kaikki muut äänet alleen hukuttaen aina kun mistään toiminnastani löytyy mitään vikaa, vaikka vika olisi suunnattomasti pienempi kuin hyvä toiminta. Ja kolmanneksi kärsin "pitkäaikaissyyllisyyllisyydestä", eli poden vikailmaisimen ja perfektionismiparalyysin aiheuttamia negatiivisia tuntemuksia pidempään kuin laki sallii ja katsoisin edes kenenkään muun ihminen tarvitsevan.

Miksi minä sitten tarvitsen nämä ylenmääräiset kärsimykset? Tämä kävi aika lailla selväksi keskiviikon artikkelipalaverissa, jota pelkäsin etukäteen niin että tärisin. Pelkäsin palautetta, koska olin mielestäni tehnyt huonoa työtä ja sitä että ihmiset pettyvät minuun, koska yleensä yritän puhua itsestäni ja työstäni mieluummin positiiviseen kuin negatiiviseen sävyyn. Eli tällaisissa tilanteissa kun muut pääsevät jotenkin tutustumaan työhöni, olen ihan varma että he näkevät huijaukseni lävitse.

Palaverissa sain kuitenkin pelkkiä kehuja läpi linjan, sisällöstä kirjoitustyyliin ja jäsentelyyn. Pitäisi vaan jatkaa samaan malliin. Pääni meni ihan pyörälle, siis fyysisesti pyörrytti, enkä tiennyt mitä ajatella. Ensimmäinen selkeä ajatus kuitenkin oli, että nämä ihmiset eivät vaan tiedä mistä puhuvat, mikä oli aikamoinen loukkaus osallistujia kohtaan. Tunsin oloni kuitenkin heti selkeämmäksi: pyörryttäminen loppui ja olin jotenkin enemmän omissa tolkuissani. Ja sitten tajusin valaistuksenomaisesti, että koen, että kaikki on elämässä oikein, jos minulla on paha mieli. Että minulla on paha mieli elämän peruspilarina, ja sen sortuessa en tiedä miten olla ja toimia, ja pyrin takaisin pahaan mieleen omalla toiminnallani, jos ympäristö ei tarjoa siihen ärsykkeitä.

Aloin miettiä pelkojani, ja totesin, että ne ovat ainakin osittain pahan mielen ylläpitämiseetokseen liittyviä välineitä. Kun pelkää, tulee paha mieli, jos tekee niin kuin pelko käskee, kun jättäa itsensä jostain paitsi tai voi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ollut rohkeampi. Samoin tulee paha mieli, jos ei tee. Nimittäin jos ei tee, tuntee syyllisyyttä siitä, että rikkoo sääntöjä tai asettaa itsensä ja muut ihmiset vaaraan. Ja sitten kun akuutti pelon tunne on mennyt ohi, voikin potkia itseään rangaistukseksi, ja pahan olon noidankehä vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Mutta miksi minulla on tällainen pahan mielen ylläpito tapana, ja vakaa usko siihen, että elämässäni ja maailmassa yleensä on kaikki hyvin ja normaalisti niin kauan kuin minulla on paha olo?

Rampamielen tavoin, minäkin rupesin itse ylläpitämään pahaa mieltäni taisteltuani ensin sitä vastaan ja hävitessäni taistelun, sopeutuessani siihen lapsuudessa. Jos vanhemmat antavat ymmärtää, että lapsella tulee olemaan paha mieli teki hän mitä tahansa, niin lapsi oppii ylläpitämään pahaa mieltään toisaalta selviytymiskeinojen loppuessa ja toisaalta välttääkseen vielä kurjemman olon piikkejä. Lapsena ja teini-ikäisenä viikonloput vierähtivät talojen pohjapiirrustuksia piirtäen. Vanhemmat ajattelivat, että minusta tulee isona arkkitehti. Annoin heidän pysyä siinä uskossaan, eikä kukaan koskaan kysellyt, miksi piirrän pakkomielteisesti nimenomaan talojen pohjapiirrustuksia huonekaluineen. Piirsin, koska näin unia onnellisista perheistä, ja yritin piirtää unieni onnellisten perheiden koteja. Siitä tuli parempi olo.

Listasin samaan tapaan vihkoittain tyttöjen ja poikien nimiä; sitten yhdistelin ne kauniiksi, kauniiden ja onnellisten lasten nimiksi. Tätä listailua häpesin, koska koin sen itsekin vähän omituiseksi tavaksi: listailusta ja sommittelusta ei tullut hyvä olo, vaan paha mieli, ja suunnaton kaipuu olla joku muu, jolla olisi kaunis ja onnellinen nimi, onnellinen perhe. Pohjapiirrustelutkin kääntyivät jossain vaiheessa pahaksi mieleksi, mutta pystyin lopettamaan ne vasta, kun olin isän pakottamana piirtänyt rakenteilla olleen kesämökin alakerran uudelleen, ja se oli rakennettu ja käyty katsomassa. Tällöin jotenkin käytännön kautta tajusin, että onnellisen perheen arkkitehtuuria ei ole: rakennuksen onni tai onnettomuus huokuu niistä ihmisistä, jotka siellä asuvat.

Aloin taas lukemaan kirjoja paetakseni pahaa mieltä: kirjojen lukemisessa on se hyvä puoli, että siinä ei voi tehdä itse oikeastaan mitään, paitsi nauttia. On omassa kuplassaan, eikä mikään voi vaikuttaa, eikä itse voi vaikuttaa mihinkään. Ei voi tehdä väärin tai huonosti, eikä pelkokaan ole todellista, itseen liittyvää, vaan vain mielikuvitusta. Kirjan hahmojen tai tapahtumien puolesta jos tuli paha mieli, niin se melkein helpotti omaa pahaa oloa: oli joku kanava, josta päästää pieni annos pahaa mieltä ulos, ja paha mieli ei painanut enää niin kovasti omassa sisimmässä.

Tässä vaiheessa viimeistään varmaan hämärtyi sekä se, että voi ja kuuluukin olla muutakin kuin paha mieli, myös se, että pystyn tuottamaan tunteita itse. Lapsen aika pitkälle muista ihmisistä riippuvainen tunne-elämä jäi elämään, ja itsellinen tunne-elämä liudentui pois siinä vaiheessa, kun ihmiset yleensä viettävät murrosikää ja erottautuvat vanhemmista ja muista ihmisistä omiksi, itsenäisiksi toimijayksiköikseen. Masennus alkoi toimia suojana ylipäänsä mitään tunne-elämää ja siten myös pahaa oloa vastaan.

Ja niinpä nyt elelen aikuisen ihmisen elämää pelokkaan esiteini-ikäisen itseni minäkuvalla, itsetunnolla ja tunne-elämällä varustettuna. Ainoa selkeä sääntö on, että minulla kuuluu olla paha mieli, tai muuten en tajua maailmasta enää mitään, olen tullut hulluksi tai joku muu ei ole tajunnut, missä oikeasti mennään. Rangaistuksen pelko ja toisaalta rangaistuksen oikeellisuus tai epäreiluus, oli sitten kyse omasta tai sosiaalisesta tilanteesta, hallitsee elämääni, koska tunnen, että se on oikein. Oma arvioni mistä vaan on lähtökohtaisesti väärin, jos siinä on mitään positiivista oman itseni suhteen, ja minun tulee muutenkin valmistautua pahimpaan, jotta pahin ei sitten löisi niin kovasti.

Summa summarum, pelko = oikein -> paha mieli = hyvä, ristiriidat on ratkaistava niin, että minulla on paha mieli. Ja heti kun yritän uskoa, että olen lähellä ainakin jotain ratkaisua, menee taas pää pyörälle, enkä tiedä mitä ajatella. Huijaanko vaan itseäni, kun yritän väittää, että minulla on paha mieli, enkä ole paha tai syyllinen? Voiko oikeasti olla niin, että uskon pelon olevan oikein, kun useimmiten yritän kuitenkin välttää pelottavia tilanteita? Voiko joku muu kuin paha mieli olla oikein ja hyvä?

Menen huomenna psykologin kanssa kartoittamaan tilannetta, enkä oikein tiedä mitä siitäkään ajatella. Huijaanko psykologin puolelleni, vai näkeekö hän lävitseni, ja ymmärtää minun olevan huono ja paha?