Jossain vaiheessa, enkä oikein pysty määrittelemään tarkemmin, että milloin, olen vaan antanut periksi. Kaipaan jotain rutiineja, mutta minulle riittävät ruoka- ja unirutiinit. Muun kanssa pärjäilen sitten omalla mallillani. Ei ole ihan vielä selvinnyt, mikä tämä muu malli on, mutta yritän puuhailla niin kuin on minulle luonnollista.

Pakoista luopumista on tapahtunut, ja mitä vähemmän erilaisia pakkoja on, sitä helpompaa elämästä on tullut. Elämästä on tullut myös onnellisempaa ja tuottavampaa: pystyn tekemään epämieluisiakin asioita ja tsemppaamaan aiempaa paljon paremmin, kun ei tarvitse suorittaa ja tsempata pakolla, vaan pikemminkin kannustuksella ja tulevaisuusajattelulla. "Nyt on pakko tehdä näin ja näin" on raskas ajatus, "mieti miten kivaa on sit kun" on hyvää mieltä tuottava ajatus.

Ja viime viikolla sitten törmäsin ajatukseen, josta voisi tulla hyvä motto ainakin joksikin aikaa. Englanniksi ajatus on yksikertaisuudessaan "Doing is believing", "Tekeminen on uskomista". En tiedä mistä tämä ajatelma on alun perin peräisin, mutta omassa tulkinnassani se liittyy kauhean positiivisiin ajatuksiin siitä, että voin oppia nauttimaan tekemisestä pelkäämisen sijaan. Ja siihen, että olen jo huomannut, että tekeminen on kivaa ja luo minulle uskoa omaan itseeni, omiin kykyihini, omaan ajatteluuni. Siinä, missä masentuneena tekeminen oli aina täynnä epäonnistumisen uhkaa, nykyään tekeminen on aina ylpeyden aihe, oli lopputulos mitä tahansa. Tekemiseen ryhtyminen on edelleen hankalaa ja kynnyksen ylittämistä, mutta tämä ajatelma on jo useampaan otteeseen toiminut riittävänä lisämoottorina, niin että ryhtyminen on alkanut innostuksesta ja tsemppihengestä, sillä tuntuu hyvältä voida uskoa itseensä. 

Tämä ei kyllä varmaan olisi onnistunut tähän malliin, ellei tässä ensin olisi käyty muita suuria muutoksia läpi henkilökohtaisten uskomusten saralla. Esimerkiksi se, että arvoni ihmisenä ei riipu siitä mitä teen tai saan aikaan tai mikä lopputulos on, on pitkän pohdinnan ja harjoittelun tulos. Myöskin se, että tekeminen ei ole automaattisesti itseyttäni uhkaavaa, eikä edes muita ihmisiä uhkaavaa toimintaa joka kerta, vaan se on vain puuhastelua. Se, että ruumiillisuuteeni liittyvät tekemiset kuten syöminen ja lepo eivät ole puhdasta ajanhukkaa, jotka vievät aikaa tärkeiltä tekemisiltä, vaan olennaisia ihmisyyden perusasioita, on ollut myös vaikea hyväksyä, mutta sen hyväksyminen ja niiden asioiden toimittaminen tarpeen mukaan on puolestaan vapauttanut paljon energiaa ja aikaa kaiken muun tekemiseen. Kaikkea ei tarvitse myöskään enää suunnitella loputtomasti, sillä olen havainnut että ihan yhtä hyvin tulee tehtyä, vaikka ei niin jokaista askeltaan suunnittelisikaan - pitää vaan tunnistaa ne suunnittelua kaipaavat asiat niistä, joita ei tarvitse.

Tuntuu, kuin olisi taas ihan alussa tässä elämispuuhastelussa, mutta tämä on kyllä varsin erilainen alku edelliseen verrattuna. Edellinen käynnistyi työntövoiman, pakon, sanelemana, tällä kertaa mennään minun haluamisteni ja tarpeideni vetovoimalla. Nyt ei olla armollisia itselleen, nyt ollaan sallivia. Nyt ei luoda järjestystä ja pohdita motiiveja, menneisyyttä ja syitä, nyt ollaan ja tehdään. Eletään. Koska sille on tämän kaiken jälkeen tilaa ja minulla riittää nyt uskoa itseeni. Ainakin useimpina päivinä.

Ja plingplong, tässä tuli sitten rikottua ainakin kolmea sääntöä. 1) Yö on nukkumista varten, 2) yöllä ei saa syödä, 3) heräämisen jälkeen ei ole mitään syytä mennä takaisin nukkumaan. Herätyskelloon herättyäni olikin sitten valtavan haltioissani omasta anarkiastani.

En tiedä missä vaiheessa elämässä on tullut mukaan kuvioihin sellainen yletön sääntöuskovaisuus, mutta oletan, että joskus lapsena, lapsen elämä kun oli kieltoja, komentoja ja sääntöjä täynnä. Meillä saattoi olla vielä niinkin, että siinä missä kiellot, komennot ja säännöt artikuloitiin välittömästi ja äänekkäästi, lupia ei oikeastaan koskaan. Eli oli ikäänkuin lupa tehdä kaikkea, mille ei napsahtanut kieltoa tai sääntöä sanktioiden siivittämänä heti tekemisen ohessa tai sen jälkeen. Lakkasin kysymästä "Voinko?" tai "Saanko?" varsin pienenä,  ellei ollut sitten kyse kavereiden luokse lähtemisestä, suurin piirtein tokaluokalla. Olisiko siihen mennessä sitten säännöt tulleet jo selviksi? Muistan kuitenkin monesti pähkäilleeni itsekseni voiko tai saako jotain tehdä, mutta yleensä lopputulemana oli, että ei voi tai ei saa. Mahdollisesti myös, että ei kannata.

Toisaalta suuri osa niistä säännöistä on keskenään ristiriitaisia tai toisensa kumoavia, koska ne ovat mahdottomia toteuttaa. Esimerkiksi "pitäisi osata jo, ilman mitään yrittämisiä tai harjoittelemisia", mutta sitten kuitenkin "vain niska limassa raataminen on arvokasta ja kunnioitettavaa". Tai "töitä pitää tehdä vähintään 10 tuntia päivässä", "vain kotiruoka on oikeaa ruokaa", "liikuntaa pitää harrastaa pari tuntia päivässä" ja "nukkua pitää ainakin 8 tuntia yössä". Tai "pitää aina olla saatavilla kun toiset tarvitsevat apua", "elämässä pitää olla päivittäin ne tietyt rutiinit, koska muuten ollaan hunningolla" ja "itse ei pidä tarvita tai haluta mitään". Kaikki säännöt ovat tietysti niitä kaikkein tärkeimpiä toteuttaa, koska ei kai niitä olisi, jos ne eivät olisi hyvin olennaisia. Ja jos ei pysty elämään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä on sitten huono, laiska, tyhmä ja ennen kaikkea paha ihminen, jolla ei ole arvoa.

Ja sääntöjä on varmaankin elämän varrella vain kertynyt lisää. Sääntöorientoituneena ihmisenä sitä nimittäin lukee kaikki ohjeet, suositukset, vinkit, toimintamallit jne. sääntöinä, jotka on toteutettava, tai muuten. Ehkä juuri tämän takia itseapukirjallisuuden lukeminen on ollut pääasiassa raskasta tai lamauttavaa. Ja luultavasti juuri tämän takia terapiassa käydessä on ollut niin ajoittain niin omituista käydä: yksi säännöistä kun nimittäin on ollut, että muita ei saa huolestuttaa ja muiden ihmisten mieltä ei saa pahoittaa omilla jutuillaan. Ja erityisesti tämän takia se oma masentumisen muotoni pelkistyy sanaan EI!, lamautumiseen ja elämänpiirin pienenemiseen äärimmäisen pieneksi karsinaksi.

Ja mitenkä sitä sitten käy tätä vastaan taistelemaan? Tekemällä vaan asioita, joita haluaa, silloin kun haluaa. Vastaamalla omiin tarpeisiinsa. Vaikka säännöt sanoisivat mitä tahansa. Yksinkertaisen kaunis toimintamalli, joka on ehkä pelottavinta ikinä, vaikka sitä on nyt tullut harjoiteltua jo pidempään. Mitä jos haluankin tehdä typeryyksiä tai pahaa tai huonoja asioita? Säännöthän ovat olemassa nimenomaan minun ja maailman suojelemiseksi itseltäni. Tässä ei auta kuin jaksaa muistuttaa itselleen, että olen tehnyt ihan hyviä ja fiksuja valintoja silloinkin, kun olen tehnyt ihan mitä huvittaa säännöistä piittaamatta. Se, ettei ole sääntöjen orja ja uhri ei suinkaan käytännössä näytä tarkoittavan sitä, että tekisi kauheuksia ja pahuuksia päivät pääksytysten ainakaan näin aikuisena. Suojamekanismi on jossain minussa itsessäni haluamisen ja toteuttamisen välissä, ei suinkaan sääntöjärjestelmässä ja uusien sääntöjen omaksumisessa.

Voin luottaa siihen, että muistan laittaa ulko-oven lukkoon. Ja siihen, että yritän käyttäytyä ihmisiksi, vaikka olisin vihainen. Ja siihen, että oon ihan kohtuudella ok, vaikka välillä menee paremmin ja välillä ei. Se on elämää se.  

Oon tässä viime aikoina miettinyt paljon ahdistusta ja mitä ahdistus on ja tarkoittaa. Päätellen siitä, että ahdistus on niin iso osa mun elämää, siitä täytyy olla jotain hyötyäkin. Mutta kuitenkin pidän ahdistusta tosi pahana, eikä sitä saisi olla.

Oon tullut sellaiseen tulokseen, että kaikki ahdistus ei ole samaa, vaan että pikemminkin on olemassa laaja skaala, jonka positiiivisessa päässä ahdistus on lupa ottaa rauhallisesti ja pitää hengähdystaukoa. Koska sellaista lupaa on muuten vaikea saada itselleen annettua, tämä on ollut tosi olennainen positiivinen puoli ahdistuksessa.

Negatiivisessa päässä puolestaan ahdistus on lamauttavaa, pahimmillaan sitä, että pyrkii olemaan olematta olemassa. Ja siitä on lyhyt askel masennukseen. Masennus kun on mulle kuitenkin enimmäkseen sitä, että koska millään ei ole mitään väliä, mitään tunteita ei oikeastaan ole ja erityisesti mulla itselläni ei ole mitään väliä, voin tehdä tai olla tekemättä ihan mitä vaan sen mukaan, mitä itseni ulkopuolella tapahtuvat asiat näyttävät vaativan. Negatiivinen ahdistus on siten oikeastaan vielä pelottavampi tila kuin masennus: masennuksen kanssa pärjää, ahdistuksen kanssa käpertyy itsensä ulkopuolelle pakoon ihan kaikesta ja on näkymätön. Masentuneena on selvästi jotain pielessä, ahdistuneena ei ole mitään, yleensä ei edes huomaa olevansa ahdistunut, ja ainoa halu on nukkua.

Tuosta negatiivisesta ahdistuksesta on sitten tullut se ahdistuksen sanaton pahuus, ahdistuksen pelko. Ja koska ahdistus on itsessään ahdistavaa, ja lisäksi toimii ikäänkuin liukumäki siitä positiivisesta negatiiviseen, on tosi vaikea tietoisesti huomata, että koska ahdistus alkaa, ahdistuksen alussa kun ei ole oikeastaan niitä negatiivisia merkkejä, joihin olen tottunut kiinnittämään huomiota, koska ne vaativat huomiota. Ja kun ne negatiiviset merkit alkavat kasautua, onkin jo hankalaa ja aikaavievää nousta sitä liukumäkeä ylös ainakaan omin avuin.

Mutta jos nyt alkaisin ymmärtää tätä ahdistustani positiivisine puolineen negatiivisten lisäksi, voisin oppia elämään sen kanssa. Ihan ensiksi julistan, että tasapainoisen neutraalin ja kevyesti ahdistuneen olotilan välistä löytyvät sellaiset fiilikset kuin "rento", "rauhallinen", "rauhoittumista kaipaava" ja "levoton". Ainakin näin aluksi. Vähän vaikea sanoa vielä, kun olen tässä ihan noviisi, mutta ehkäpä tämäkin tästä harjoittelemalla.

Mutta ylipäänsä vanhempia kohtaan pitäisi osoittaa ainoastaan kunnioitusta ja lämpimiä tunteita, sillä muuten ei ole riittävän kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja pahasta, jonka vanhemmat ovat lapselle antaneet ihan hyvää hyvyyttään. Jostain on tullut sellainenkin sanonta vastaan, että "Jokainen äiti on omalle lapselleen se paras äiti" ja oletettavasti isien suhde lapsiinsa menee samalla logiikalla. Valitettavasti sanontojen alkupäässä on usein ollut liian vähän mielikuvitusta tai käsitystä elämän raadollisuudesta. Sanontoihin ei myöskään oikein mahdu ajatus elämän hetkellisyydestä: joinain hetkinä varmasti jokainen vanhempi on lapselleen se paras, ja joinain toisina taas ei, sillä kukaan meistä ei voi vetää täydellisesti 24/7, ei edes vanhempana.

Toisaalta vanhemmilta ei tällaisessa perinteisessä perheajattelussa vaadita kunnioitusta lapsiaan kohtaan. Tai ehkä sen verran kunnioitusta lapsen tarpeita kohtaan, että "lapsi leivän taloon tuo". Lapset nyt vaan tarvitsevat jotain muutakin elääkseen ja kasvaakseen hyvin kuin ruokaa, puhtautta ja katon pään päälle, eivätkä ne henkiset, sosiaaliset tai emotionaaliset tarpeet eroa mitenkään aikuisen vastaavista. 

www.uusisuomi.fi/nakokulmat/niklasherlin/pahan-ihmisen-seurassa

Hei, jos flamingot pystyy seisoon tuntikausia yhdellä hauraalla jalalla mutavellissä, niin miksen mä pysyisi tolpillani kahdella aika rotevalla?

Kotimatkalla odottelin bussia, kun noin viisikymppinen, vähän nuhjuinen mieshenkilö tuli puhumaan työttömistä pikkuisen liian lähelle. Ajattelin kuitenkin, että ei julkisella bussipysäkillä voi mitään vaaratilannetta tulla ja jatkoin juttua, vaikka hermostuin. Parin minuutin sisään kävi ilmi, että kaverilla oli pakko olla jonkin sortin mielenterveysongelma, koska jutun aihe vaihtui lauseesta toiseen ja oli vaikeaa pysyä perässä. Haltsasin keskustelun samaan tapaan kuin isäni kanssa: myötäillään, kysytään asiaanliittyviä kysymyksiä, kehutaan, myötäillään. Olin ihan suunnattoman väsynyt jo kymmenessä minuutissa ja älyttömän helpottunut, että kaveri nousi eri bussiin.

Toisaalta kävi sääliksi: tääkään tyyppi ei taatusti ole valinnut osaansa, ja olin sille varmaan joku päivän satunnaisotannalla valittu terapiatehtävä, koska se oli selvästi pohtinut, mistä se voi puhua (uutiset, matkustelu, musiikki), ja että muilta ihmisiltä ei saa mennä kysymään henkilökohtaisuuksia. Välillä kuitenkin lipsahti: sen äiti oli jäänyt junan alle, edunvalvoja oli luvannut antaa satasen matkarahaksi Tallinnanristeilylle. Välillä oltiin ihan messissä: Tallinnan vanhakaupunki on nätti paikka ja siellä on hyviä ravintoloita, isälle pitää tuoda tuliaisia. Ja tosiaan se puhe-etäisyys: sain sen pysyttelemään vähän kauempana puhumalla tosi lujaan ääneen. Oli pakko, kun en pysty itse oikein käsittelemään tilanteita, joissa joku tuntematon tulee iholle.

"Asiat voisivat olla tosi paljon huonommin" on harvoin lohduttava repliikki silloin, kun sen lausuu joku muu, ainakaan jos kyseistä replaa on ikinä käytetty mitätöimään oma surusi, huolesi tai ahdistuksesi. Jokaiselle se oma paha olo on isoin asia, koska se on lähimpänä. Jos näin ei ole, jossain on jotain pielessä. Mutta silloin kun omaehtoisesti totetaa, että asiat voisivat todella olla tosi paljon huonommin, sitä antaa helpommin anteeksi itselleen ettei olekaan niin kuin haluaisi tai voisi olla. Jos vaikka päädyn pysyttelemään näin lähellä normaalia, niin eiköhän tämä elämä tästä lutviudu omin toiminkin. Elämä opettaa, kun uskallan jo kohdata sen.

Asiat voisivat olla tosi paljon pahemminkin: http://www.januaryfirst.org/www.januaryfirst.org/About_Me.html .

Mistä tää epävarmuus tulee? Johtuuko se siitä, että jossain vaiheessa olisin mokaillut päivät pääksytysten? Ei johdu. Kerran oon unohtanut ulko-oven auki aikuiselämän aikana, ja silloinkin kävin kaffemaidon alakerran kaupasta ja pari kertaa on jäänyt pesukoneen viemäriputki lattialle. Eli ei mitään isoja mokia ja vieläpä harvinaisia. Onko mulla joku sisäinen tarve lähteä rankaisemaan itseäni ihan minkä vaan syyn perusteella kerran päivässä? Ehkä. Miksi? Tottumuksen voimako se taas sanoo, että jos ei ole K:lla paha mieli, niin maailmassa on jotain vialla? Olisin puhunut tästä terapeutin kanssa, mutta hän jäi flunssasairaslomalle tänään. Ensi viikolla sitten.

Muissa huomioissa: elämäni olisi paljon helpompaa, jos ylipäänsä oppisin mokailemaan harmittelematta sitä viikkokausia jälkeenpäin ja jos oppisin kannustamaan ja tsemppaamaan itseäni pakottamisen sijaan. Joskus onnistuu, joskus ei.

Mokailun kestämistä vaikeuttaa harjoituksen puute ja yletön ankaruus, sekä jopa tieteellisesti vääräksi todetun uskomuksen "virheistään oppii" täydellinen väärinkäyttö. Siinä missä  virheet pitäisi  huomioida, mutta jättää taakseen ja keskittyä onnistumisiin, minä kritisoin onnistumisetkin  molekyylitasolle saakka, jotta voisin oppia vielä paremmaksi ja siltä varalta, etten tajunnut niiden olleen loppupeleistä epäonnistumisia kuitenkin.

Ja kannustusta vaikeuttaa pääasiassa harjoituksen puute: kuka hei  tarvitsee kannustusta, kun pakottamisella saa saman lopputuloksen, ja sitä paitsi se tuntuu oikealta tavalta hoitaa se homma. Kuka sitä sanoo itselleen, että "kyl sä tähän pystyt", jos kerran tuntuu oikeammalta sanoa, että "sä et tuu ikinä pystymään tähän, mutta laitapa nyt töpinäksi ettet vaikuta ihan urpolta, kaikki muutkin pystyy tähän, yritä ees vähän, nyt on P-A-K-K-O"? Sitäpaitsi tuo pakottaminen toimii sitten varmaan tuohon edellämainittuun rankaisutarpeeseen, joten siinä sitten pystytään vahvistamaan useaa tottumusta samalla kerralla. Tehokkuus on kuitenkin suotavaa ja hyve.

Voi herranen että sitä taas huomaa elävänsä haastavalla meiningillä.

Vaikka  3/pv tarkoittaa, että aamulla monesti pelottaa tai ahdistaa, ei kuitenkaan ahdista liikaa. Kolme asiaa ei ole ihan kauhea määrä kuitenkaan, ottaen huomioon, että useina päivinä taivun enempäänkin, puolihuomaamattomasti. Sunnuntaisin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jos ei huvita ja lauantaisin saa tehdä kaikkea, mikä huvittaa.

Tämä kuulostanee normi-ihmisestä tosi vähältä, mutta se on aika paljon edistystä kuitenkin siihen verrattuna, mitä oli vielä puoli vuotta sitten. Alkaiskohan mun aivot pikkuhiljaa napsahdella niille poluille, joita on tässä useampi vuosi valmisteltu?

Yritän muistuttaa itselleni, että muutos on vaikeaa ihan kaikille ihmisille, koska aivot vastustavat muutosta ihan fyysisellä tasolla. On normaalia, että muutos on vaikeaa ja ahdistavaa. Jokaiselle muutoksen kokijalle muutoksen fyysinen ankeus aiheuttaa sitten omanlaisiaan tulkintoja ja merkityksiä riippuen aikaisemmista kokemuksista.

Mutkun mä HA-LUI-SIN että ei olisi niin hankalaa muuttua! Mun mielestä on epistä, että muuttuminen kestää niin kauan!

Täällä tarjotaan jotain vinkinpoikasta, mutta ei tähän varmaan auta muu kuin yrittää pysytellä sitkeästi matkalla itselle hyvään suuntaan, muistutella itselleen, mitä haluaa ja tarkkailla, miltä tuntuu.

Kävin viime kuussa läpi taas hankalamman jakson, siinä mielessä, että mielsin jakson jotenkin hankalaksi kesäflunssineen ja ankaran dedistä edeltävän työskentelyn ja hermoilun jälkeisine väsymisineen. Jälkeenpäin huomasin toki monta positiivista puolta: vaikka kirjoittamisen ja sosiaalisen elämän suhteen tuli otettua täystauko, niin luin tutkimuskirjallisuutta kuitenkin ja puuhastelin käsitöitä ja liikuntaa lähes joka päivä. Kävin myös seikkailemassa paikoissa, joissa en ole ennen käynyt, saati karttaa nähnyt, joten itsetunto on selvästi kasvamassa. Kävin myös uimassa ja veneilemässä useampaan otteeseen, vaikka pelkään uimista ja veneilyä ja joka kerta on jossain vaiheessa alkanut tuntua ihan hauskalta.

Ja aloin myös taas kiinnostua tuosta akateemisemmasta puuhailusta. Minulla nimittäin alkoi olla tylsää ja uteliaisuus kasvoi pelkoa isommaksi. Viimeisen parin viikon aikana minulla on ollut usein tylsää, ja jopa niin tylsää, että olen ajautunut tekemään jopa pelottavia juttuja, kuten tutkimusta, jotta saisin jotain kivaa ja mielenkiintoista tekemistä. Ällistyttävää ja hämmentävää, mutta totta.

No mutta asiaan. En ole sen ihmeemmin lukenut tuota itseapukirjallisuutta hetkeen, mutta nuo kaksi artikkelia kolahtivat. Tuon BBC:n artikkelin mukaan itseapumantrat heikentävät sellaisten ihmisten fiiliksiä, joilla on huono itsetunto, koska mantrojen sanoman hokeminen on liian kaukana heidän kokemastaan todellisuudesta. Jotain tämän tyyppistä olin alkuaikoina itsekin huomaavinani: on todella vaikea olla ahdistumatta, jos uusien ajatusten ja totuttujen tunteiden ja uskomusten välillä on liian iso kuilu. Sitten sitä voi tuntea huonommuutta myös siitä, että satavarma ja yleisesti kehuttu itsetunnonkohotustekniikka ei vaan toimi minun kohdallani. Tai olenko vaan niin paranoidi tyyppi, että pitää olla jotain konkreettista saavutusta todistusaineistona, että voi uskoa pystyvänsä saavuttamaan asioita. Itselleni auttoi enemmän se, että laskin saavutuksen rimaa, ja pakotin itseni antamaan itselleni luvan tuntemaan vähintään hyvää oloa, ellei jopa ylpeyttä, lähes kaikesta positiivisesta toiminnasta. Ja nyt tuo artikkeli antoi sitten luvan lakata ärsyyntymästä siitä, että en oo niinkuin "normaalit" ihmiset tässäkään asiassa.

Itsesabotaasin harrastaminen on näillä nurkilla tuttua kauraa, mutta en ole koskaan aikaisemmin päässyt yhtä nopsaan kiinni sen takana toimivasta mekanismista, kuin Beckin tämänkertaisen kolumnin avulla. Beckin mukaan itsesabotaasin, tai vastapelkoisen käytöksen tarkoituksena on päästä kohtaamaan kauhein mahdollinen skenaario, jottei sitten tarvitsisi enää olla peloissaan. Mä pelkään myöhästymistä niin paljon, että aloitan puuhailun aina liian myöhään ja jään siksi dediksestä parilla päivällä vähintään jälkeen, jos mitenkään mahdollista. Pystyn kyllä olemaan ajoissa valmis, jos en anna pelolle liikaa valtaa, mutta silloinkin tasan tarkkaan viime tipassa. Ja tällöin työ ei ole yleensä niin hyvä kuin mihin pystyisin, jolloin minun ei tarvitse kohdata toista pelkoani, mikä on arvostelun pelko. Pelkään hyvää arvostelua, koska mun pitää sitten olla seuraavallakin kerralla hyvä tai vielä parempi, ja pelkään huonoa arvostelua, koska jos olen huono, en ole mitään. Jos jätän ajoissa en-ihan-niin-hyvän-työn-kuin-mihin-olisin-pystynyt, niin arvostelun pelkoa ei tarvitse kohdata, ja jos jätän hyvän työn myöhässä, niin olen jo kuitenkin jotenkin mokannut, jolloin yleispelko vähenee sen mokaamisen verran, enkä ainakaan siinä mielessä tehnyt täydellistä suoritusta.

Pelkään, etten ole niin hyvä kuin kuvittelen olevani, ja pelkään myös, että olen fiksumpi kuin pelkään olevani. Ekassa tapauksessa en ole mitään ja tokassa tapauksessa joudun vielä ottamaan vastuun mokistani. Huhhuh. Ei ihme, että sabotaasiin menee niin paljon aikaa ja energiaa.

Jospas tästä vastapelkoisuudesta nyt luopuisin. Ei tarvii olla urhea.