Yksi elämäntaitojen aikuisena opettelemisen hankalimpia puolia on se, että ei ole oppinut niitä taitoja jo lapsena. Hankaluutta ei ainoastaan aiheuta se, että muille aikuisille kaikenlaiset selviytymismenetelmät ovat itsestäänselviä, ja oma kömpelyys ja avuttomuus nolottaa ja ahdistaa vähintään yhtä paljon kuin opettelemiseen liittyvä hapuilu. Suurin hankaluus on siinä, että tarjolla oleva itseapukirjallisuus ja tuttavien hyväntahtoiset vinkit perustuvat yhden lauseen sloganeihin, joissa todetaan vaikka se klassinen "otat vaan itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä."

Masentuneelle tuo yksi lause sopii kuin nyrkki nenään. Että ottaisinhan minä, mutta kun ongelmani on alun perinkin se, etten kykene. Masennuksesta toipuvalle tuo lause toimii eri tavalla: kokeilisin kauhean mielelläni, mutta jätit sitten kuitenkin paljastamatta, että miten tämä temppu tehdään. Kun sitten yrittää parhaansa mukaan selvittää parasta metodia jolla niskaan tartutaan, päätyy parhaassa tapauksessa keskenään ristiriitaisten toimintaohjeiden viidakkoon. Pahimmassa tapauksessa metodi näyttää olevan koko muulle maailmalle niin selkeä, että sille ei ole löydettävissä mitään reseptiä.

Miten sitten oppia näitä ikiaikaisia ja itsestäänselviä, mutta uusia ja ennenkokemattomia temppuja? Lukemalla asian vierestä, jos asiaa ei suostu kaivautumaan esille. Oma pohdinta on myös oleellista: sopiiko tämä minulle nyt tai mahtaako se sopia minulle tulevaisuudessa? Mitä minä koen olennaiseksi oppia mahdollisimman pian, minkä kyvyn opettelemisen voi jättää myöhemmälle? Voinko harjoitella tiettyä taitoa nyt, vai pitääkö harjoittelulle luoda paremmat olosuhteet?

Lapselle uudesta elämäntaidosta luo skeeman yleensä aikuinen kasvattaja: "Ei itkeminen mitään auta" tai "Kengännauhat sidotaan näin..." Aikuisen pitää kokemukseni mukaan  ensin itse havaita tarve jonkin taidon opettelemiselle (muut läheiset kyllä avustavat usein valittamalla jostain asiasta, joka ei mene oikein), ja useasti ensimmäinen askel tässä oppimisprosessissa on opetella ulos vanhasta skeemasta tai taidosta, joka ei aiemmista uskomuksista huolimatta edistäkään oman elämän hallintaa.

Olen viimeisen neljännesvuosisadan aikana alkanut kokea riittämättömyyttä ja häpeää heti aamulla herättyäni ja viimeistään sängystä noustuani, koska kasvatukseeni liittyi olennaisena osana joka-aamuinen nolaaminen siitä, että heräsin myöhemmin kuin kasvattajani. Myöhään herääminen oli huonon, laiskan, tyhmän, saamattoman ja lahjattoman ihmisen merkki, ihmisen, josta ei koskaan voi tulla mitään. Liian myöhää ei koskaan varsinaisesti määritelty sen tarkemmin, liian myöhään saattoi olla mitä tahansa aamuviiden ja puolen päivän väliltä, kunhan se vain sattui olemaan sellaiseen aikaan, että kasvattajani oli jo hereillä. Niinpä heräämisestä  tuli ajan saatossa jokapäiväinen päivän ensimmäinen epäonnistuminen, jonka jälkeen koko päivä olikin sitten jo pilalla.

Terapiassa opin älyllisesti ymmärtämään että on ihan normaalia nukkua välillä pidempään aamulla ja että nukkumisella ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa, vaan se on normaali ruumiintoiminto jota voi kontrolloida tai olla kontrolloimatta tarpeidensa mukaan.  Tunne epäonnistumisesta ei kuitenkaan ole vieläkään kokonaan poistunut. Olen kuitenkin edennyt sen hallinnassa skeeman tunnistamisen jälkeen.

Ensimmäinen haaste oli tunnustaa, että tämä skeema ei millään tavalla edistä elämääni, joten sen täytyy olla sopimaton minulle siitä huolimatta, että koko selkärankani vakuuttaa minulle, että tämä on ainoa oikea tapa elää. (Tähän kohtaan satunnainen itseapukirjailija voisi todeta, että "Saat sen, mistä luovut".)

Seuraavaksi pohdin, millainen olisi hyvä herääminen ja hyvä aamu ja mikä auttaa hyvää heräämistä?  Ensimmäiseksi aloin harjoitella fyysistä hyvää heräämistä: kun juo pari lasia vettä heti heräämisen jälkeen, on kymmenen minuutin päästä paljon reippaampi olo. Reipasta oloa odotellessa voi venytellä ja venyä sängyssä kaikessa rauhassa. Hyvään aamuun kuuluu lämmin suihku ja kiireettömyys, ja niinpä pyrin toimittamaan nämä itselleni joka aamu ennen ja jälkeen aamupalan. (Tässä kohdassa satunnainen naistenlehti toteaa, että "Pidä huolta itsestäsi".)

Hyvään psyykkis-emotionaaliseen heräämiseen kuuluu se, ettei ole paha mieli. Jos näin yöllä pahoja unia, pohdin niitä suihkussa ja annan pahan valua viemäriin saippuavaahdon mukana. Jos jokin painaa mieltä, yritän joko pohtia asiaa tai hoitaa sen pois elämän tieltä selvittämällä sen, tai vähintään yrittämällä keksiä sopivaa selvitystapaa. Mikä tahansa dynaaminen ajatusketju lievittää pahaa mieltä, jonka ainakin itse koen enimmäkseen sellaiseksi vellomiseksi. Jos tämäkään ei onnistu, yritän rentoutua hengittämällä syvään ja ajattelemalla hyviä asioita. (Tähän kohtaan satunnainen sanontakokoelma tarjoaa loputtomasti kultareunoja, pyitä ja muita maisemakuvia.)

Jos kaikista pyrkimyksistä huolimatta on kuitenkin vielä paha olo jossain fysiikan ja kognition välissä, on aika ottaa käyttöön numerot: yhdestä kymmeneen, kuinka paha olo minulla on?

1-2 Sellainen normaalin paha, onhan näitä nähty, eikä tähän kuole.
3-4 Aika paha, kykenen vielä tsemppaamaan itseni tekemään sitä mitä pitäisi tehdä.
5-6 Ikävän paha. Yritän tsempata parhaani mukaan, mutta en oleta saavuttavani mitään.
7-8 Paha. Pitää selvittää heti mikä on vialla, muut asiat voi sitten suorittaa myöhemminkin.
9-10 Soitetaan lääkärille, oma hyvinvointi on päätavoite.

Aina kun päädytään asteikolle saakka, on tarpeen selvittää mistä paha olo tulee, ja tehdä kaikki voitava pahan olon poistamiseksi. Alle vitosen pahassa olossa pahan olon pohtimis- ja poistotoimet voi tehdä muun jokapäiväisen puuhastelun ohessa, yli vitosen tilassa pahan olon selvitys- ja lievitystoimet ovat etusijalla muuhun elämään nähden. Pahan olon tarkkailu on myös olennaista: lievittyykö vai pahentuuko paha olo päivän kuluessa. Asteikossa on kymmenen astetta, jotta muutoksen suunta on helpommin havaittavissa.

Masennuksen aikana ollaan tavallaan koko ajan tuolla asteikolla ja vaikka pahalla ololla on sävyjä, ainakaan itselläni ei ole niille nimiä kuten erilaisille hyville oloille on. Masennuksen jälkeen on hyviä ja huonoja päiviä, ja ainakin alussa vähänkin huonot päivät ovat erittäin raskaita: sitä kyselee itseltään, olenko taas menossa aallonpohjan suuntaan, pitäisikö paha olo huomioida, pitäisikö se tukahduttaa, pitäisikö sille tehdä jotain nyt vai illalla, meneekö se ehkä itsestään ohi vai pitäisikö ottaa yhteyttä lääkäriin, eikö tämä koskaan lopu, nytkö se taas alkaa. Asteikko auttaa konkretisoimaan nämä pelot nykyhetkeen suuntautuneiksi lausumiksi, jotka toimivat samalla toimintaohjeina. Lisäksi ne auttavat kehittämään ja tunnistamaan omia rajoja, sekä hyväksymään sen, että joinain päivinä samankaltainen, samasta asiasta aiheutuva paha olo on pahempaa tai lievempää kuin joinain toisina, ja siksi on syytä ryhtyä erilaisiin toimenpiteisiin kuin joskus aiemmin. Oma asteikkoni on sovellus internetistä löytämästäni lääkärien käyttämästä kipuasteikosta, joten se keskittyy juuri pahaan oloon.

Hyvää oloa kuvaan yleensä sanoin. Hyvien olojen diagnosointi ei ole niin kiireellistä tai välittömiä jatkotoimenpiteitä vaativaa, etteikö sitä ehtisi tehdä vähemmänkin pragmaattisin ja tehokkain keinoin.