Kuten kaikki masentuneet (ja varmaan normaalitkin ihmiset), olen pohtinut  pääni puhki sitä, miksi minusta tuli tällainen? Vaikka en vieläkään oikein usko psykoterapiaan siitä huolimatta, että se käytännössä ainakin auttoi minut elämänsyrjästä elämään, vastaus tuohon kysymykseen on menneisyydessäni.

Analysoidessani menneisyyttä itsekseni ja terapeutin avulla jouduin kiipeämään useampien esteiden yli. Mistä ylipäänsä lähteä aloittamaan? Olin jumalattoman väsynyt, enkä halunnut tehdä mitään muuta kuin nukkua. Koska tämä alkoi? Ala-asteella aloin olemaan kolmannella luokalla pois koulusta päänsäryn takia. Päänsärkyä oli sellaisina aamuina kun vanhempani olivat riidelleet edellisenä iltana. Lukioon mennessä olin koulusta pois päivän tai pari viikossa. Päänsärkyä ei enää ollut, mutta tunsin itseni väsyneeksi ja kipeäksi, joten jäin pois koulusta. Kukaan koulussa ei kysellyt perään, koska tein kuitenkin kaikki kokeet ja sain kokeista hyviä numeroita. Yliopistoaikoina poissaoloja oli sitten viikko tai pari peräkkäin: koska tein kuitenkin tarpeeksi opintoviikkoja, kukaan ei kiinnostunut poissaoloista ja itse en osannut hakea apua. Avuttomuus johtui suureksi osaksi siitä, että en kokenut ansaitsevani apua ja osittain siitä, että en halunnut viedä apua pois niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsivat. Pärjäilin kyllä omintakeisella tyylilläni ja olin ylpeä siitä, että pärjäsin.

Terapiaan hakeuduin, kun koin että en enää pärjää, kun tuli se raja vastaan, jossa sitä toteaa itselleen, että nyt en enää jaksa, vaan kuolen. Ensimmäistä psykologin kohtaamista jouduin odottelemaan pari päivää, jotka nukuin läpi virkistymättä yhtään. Kuvittelin, että ongelmani oli burn-out. Pikku hiljaa terapeutin avulla alkoi arki-elämä sujua taas, pääsin käsiksi joihinkin opintoihini. 

Eräänä terapiakertana terapeuttini laittoi kaksi sohvatyynyä sohvalle nököttämään, sanoi että ne ovat isäni ja äitini ja saan sanoa niille mitä ikinä haluan. Hajosin ihan täysin, en pystynyt puhumaan mitään, itkin vaan hysteerisesti. Koska meillä eivät kotona lapset puhu aikuisille: isälle ei kannata puhua, koska siitä ei seuraa mitään muuta kuin itselle ja/tai muille onnettomuudekseen paikalle osuneille läheisille paha mieli, ja äidille ei voi puhua, koska siitä tulee äidille paha mieli. Isää kuunnellaan ja hänen kanssaan ollaan varoen samaa mieltä, jos ylipäänsä uskalletaan sanoa mitään, äitiä kuunnellaan, tuetaan ja lohdutetaan. Koska muuten ei tiedä mitä hirveää voi tapahtua. Koska muuten koko systeemi menee rikki, eikä tiedä mitä kauheuksia siitä seuraa.

Puolitoista vuotta kehitin terapiassa omaa ääntäni, omia mielipiteitäni, omaa tahtoani, omia rajojani pelkästään puhumalla niitä asioita, joita olisin halunnut vanhemmilleni sanoa silloin joskus. Jossain vaiheessa analysoin menneisyyttä omia muistojani pidemmälle: äiti ei puhu lapsuudestaan, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että ukki ei ollut sotimisen jälkeen ennallaan ja kävi läpi pitkiä ryyppy- ja väkivaltaputkia - äiti toimii edelleen mummin suojelijana ja tukena, joten hänelle on ikäänkuin luonnollista ajatella, että lapset ovat maailmassa vanhempiensa emotioonalisena ja psykologisena tukena, ja vanhemmat toimittavat lapsilleen ruokaa, vaatteita ja puhtautta. Isä on puolestaan saanut itsekin psykiatrisen diagnoosin: hänen äitinsä on pysyvästi peloissaan kaikesta obsessiivis-kompulsoriseen käyttäytymiseen saakka, joten on ihan järkeenkäypää, että isäni on paranoidinen. Se, että ymmärrän isäni kohtalon aika traagisena ja ymmärrän, miksi äiti ei voinut oman menneisyytensä takia pelastaa meitä lapsia pois kotoa, auttaa luomaan järkevän tarinan nykyhetken taustaksi, muttei aina ole tarpeeksi lievittämään katkeruutta menneisyydestä. Hetkittäin kyllä.

Tällä hetkellä olen ylpeä itsestäni siitä, että hain apua ja yhteiskunnalle olen kiitollinen siitä, että sain apua kun sitä tarvitsin. Raamatussa sanotaan hyvin valaisevasti, että "isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen" tai jotain vastaavaa (en kuulu kirkkoon, mutta olen käynyt uskontotunnit koulussa). Olen onnellinen siitä, että tämä sukupolvien kurjistava ketju loppuu nyt tähän sukupolveen ja vieläpä vaiheessa, jossa olen aloittelemassa aikuiselämääni, joten ehdin tästä tyytyväisyyttä ja mahdollisesti onnellisuutta luovasta jaksosta nauttia vielä pitkään itse, itse luomani perheen ja läheisteni kanssa. Se on kaiken raskaan uudelleenohjelmoinnin  arvoista.