Masennusta ja ahdistusta käsitellään monissa blogeissa ja erilaisten yhdistysten ylläpitämillä keskustelupalstoilla ja nettisivuilla. Masennuksen tunnistamiseen on tarjolla erilaisia diagnoosityökaluja ja ja masennuksesta parantumiseen itseapua ja terapiapalveluja. Tuttavatkin osaavat auttaa masentunutta: parhaimmillaan kuuntelemalla, keskustelemalla ja tukemalla toipilaan arkipäivässä, pahimmillaan kertomalla pitkiä tarinoita siitä, kuinka itsellä oli joskus vaikeaa, ja neuvomalla masentunutta ottamaan vaan itseään  reippaasti niskasta kiinni, niin kyllä se menee ohi.

Tässä blogissa keskitytään aikaan masennuksesta toipumisen jälkeen. Kun pää alkaa olla vihdoin kunnossa, sekä ympäristössä että oman pään sisällä oletetaan, että "elämä" jatkuu "normaalisti". Pitkäaikaisen masennuksen aikana hävisi ainakin itseltäni kuitenkin se "normaalisti elämisen" taito, jos sitä koskaan ehti ollakaan.  Tiedostan kyllä, että ihmiset esimerkiksi tapaavat käydä "normaalisti" viitisen työpäivää viikossa töissä ja suurin osa heistä päätyy työpaikalle riippumatta siitä, millaiset fiilarit herätessä on. Pyrkiessäni itse samaan olen havainnut, että se on tavattoman vaikeaa: nyt kun on pitkästä aikaa yhtäkkiä kaikenlaisia emootioita ja ruumiillisia tuntemuksia, ei ole helppoa arvioida, milloin tulee jäädä töistä kotiin ja milloin voi lähteä töihin ikävistä tuntemuksista huolimatta. Niinpä olen päätynyt töihin oksennustautisena, koska ajattelin että on pakko tsempata, ja jäänyt töistä pois, kun yöllä nähdystä painajaisesta oli aamulla vielä niin paha olo päällä.

Masennus alkaa itselleni nykyään, puolisen vuotta terapian loppumisen jälkeen, enää paha muisto, enkä itse edes aina muista, miten vaikeaa elämän syrjässä pysytteleminen todella oli. Tapasin pitää kaapit täynnä kuivaruokaa siltä varalta, että en pystykään menemään ulos asunnostani kahteen viikkoon, se oli yleensä lamaannus- ja ahdistusputken pituus. Saatan vieläkin ahdistua päiväksi tai pariksi, mutta viime kuukausina ahdistus ei ole kestänyt yli kolmea päivää kerrallaan, ja mikä parasta, olen oppinut tunnistamaan, miten pääsen ahdistuksesta omalla toiminnallani yli. Tarjoan tässä blogissa tarinoita elämäntaitojen (uudelleen)oppimisesta ja elämisen ylläpidosta. Blogi toimii samalla oman voimaantumiskehitykseni seurantapäiväkirjana.

Kun olin masentunut, kaiken maailman furmanien kirjoittamat itseapuoppaat aiheuttivat määrätöntä ahdistusta siitä, että minun pitäisi kyetä seuraamaan toipumisohjeita pilkuntarkasti. Ne olivat myös pelottavia siksi, että niiden vinkit ja tarinat eivät tuntuneet sopivan minulle lainkaan, vaan surin toisten ihmisten kohtaloita. Se oli helpompaa kuin surra omaani. Aloin lukea itseapuoppaita vasta toivuttuani. Nyt suruni surtuani käytän niitä lähinnä kainalokeppinä omassa pohdinnassani: pitäisikö minun kiinnittää huomiota tähän asiaan tai voisiko tuosta toimintatavasta olla jotain hyötyä kunnes keksin itselleni sopivamman. Omien havaintojeni mukaan kaikki vinkit eivät ole kaikille sopivia, eivätkä itsellenikään joka tilanteessa. Kokoan tänne vinkkejä, jotka toimivat itselleni niitä päiviä varten kun olo on liian ikävä, vakava tai sekava kyetäkseni muistamaan, mitä sellaisessa tilanteessa voi tai kannattaa itse omaksi hyväkseen tehdä.