Terapiassa oli pitkään sellainen emotionaalinen pesu- ja linkousolo. Kun perustunteet olivat kutistuneet kuuteen (ahdistus, pelko, häpeä, syyllisyys, kiitollisuus ja vaikeus), hyppäyksin tapahtunut tunneskaalan laajentuminen aiheutti paljon hämmennystä. Annanko tunteille liikaa tilaa vaikuttaa elämääni, enkö anna tunteille riittävästi tilaa vaikuttaa elämääni? Mitä ylipäänsä tunnen juuri nyt?

Samantyyppistä tasapainoilua on muillakin elämänalueilla, erityisesti siitä lähtien kun tiedostin, että joudun päästämään vanhoista uskomuksistani irti, jotta voin kehittää itsestäni itselleni (ja elämään) sopivamman. Kun yrittää päästää irti ajatuksista "olen paha", "olen huono", "minusta ei koskaan voi tulla mitään" jne, joutuu tilalle laittamaan jonkin toisen ajatuksen. Periaatteessa yksinkertaista, mutta käytännössä avautuu loppumaton moraalisten ja eettisten pohdintojen suo, joka on rämmittävä läpi.

Jos yritin laittaa tilalle ajatuksen "olen hyvä", sisäinen palautejärjestelmä kertoo ensin, että olen paitsi todistusaineiston puutteessa väärässä, myös huono ihminen, koska moraalisesti hyvät ihmiset eivät tuolla tavalla ylennä itseään. Jos yritin ajatusta "olen ihan ok", sisäinen palautejärjestelmä torppasi moittimalla, että ok ei varsinaisesti tarkoita mitään, ja millä oikeudella kuvittelen olevani ihmisenä edes keskinkertainen, kun en ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Jos puolestaan palasin ajatukseen "olen huono", jouduin toteamaan, että nyt ei kyllä ole saavutettu yhtään mitään, mikä johtaakin sitten suoraan siihen, että olen huono.

Miten päästä tästä kehittymättömyyden noidankehästä eroon? Pohtimalla, mistä ajatus "olen huono" tulee, mihin ajatuksella "olen hyvä" on tarkoitus päästä, ja miten ajatus "olen hyvä" voidaan luoda omassa päässä.

Ajatus "olen jotain" on ylipäänsä kasvatuksella aikaansaatu: siinä reflektoidaan sellaista kuvaa, jonka vanhemmat ovat itsestä itselle luoneet ja jota itse on samassa opitussa hengessä sitten kehitellyt eteenpäin. Tässä on kaksi positiivista puolta. Ensinnäkään lapset eivät paljasta vanhemmilleen koskaan ihan kaikkea: niinpä vanhemmat eivät oikeastaan tiedä mitä olet, joten he voivat olla väärässä. Ja toisekseen, kun toteaa, että omakuva ei ole pelkästään ulkoisten, vaan myös omien sisäisten voimien aikaansaamaa, antaa itselleen mahdollisuuden ohjailla näitä voimia.

Vaikka oman voimallisuutensa myöntäminen aiheuttaa itsesyyttelyä siitä, ettei niitä voimia ole aiemmin käyttänyt, pitää vaan antaa itselleen oma rajallisuutensa anteeksi, niin vaikeaa kuin se onkin. Tämä auttaa myös ajatuksen "olen hyvä" hyväksymisessä:  hybris on mahdollista vain silloin kun ei enää tunnista omia rajojaan ja rajoituksiaan.

Ajatuksella "olen hyvä" on tarkoitus luoda pohja, jonka päälle voi rakentaa itseluottamusta, itsetuntemusta ja dynaamisia ajatuksia siitä, mitä olen ja voin olla. "Olen hyvä" ei selitä mitään, mutta luo positiivisen perustunnelman, josta voi ammentaa sitä voimaa, jolla voidaan kehittää tahdonvoimaa, oppia virheistä, antaa itselleen anteeksi ja mennä omien rajojen yli. "Olen hyvä" ei ole moraalis-eettinen lausunto juuri tästä hetkestä, vaan se on perustapa suhtautua omaan itseen.

Jokainen joutuu varmaan etsimään oman tiensä päästäkseen siihen perusoletukseen, että "olen hyvä". Minä kävin läpi vaiheen, joissa analysoin vanhempiani ja heidän sanomisiaan: kirjoitin aanelosille heidän repliikkejään minulle ja toisilleen ja itkin. Sitten analysoin syitä miksi nämä lauseet eivät pitäneet paikkaansa. Sitten kävin läpi vaiheen, jossa yritin keksiä itsestäni hyviä asioita, mikä ei suinkan ollut helppoa; hymyilin myös paljon itselleni aina peiliin katsoessani, joko hyväksyvästi tai anteeksiantaen tilanteesta riippuen. Sittemmin olen käynyt läpi omaa kehitystäni terapiassa ja terapian jälkeen päivittäin miettien, mitä olen tänään saavuttanut, tai jos en tänään ole saavuttanut mitään, mitä olen tällä viikolla tai tänä vuonna saavuttanut.  Positiiviseen tunnelataukseen keskittyminen saattaa hyvinkin olla amerikkalaista hapatusta, mutta mitä väliä, jos se kerran toimii minulle?