Yksi ensimmäisistä neuvoista joita terapeutiltani sain, oli "Kohtele itseäsi kuin kohtelisit parasta ystävääsi. Jos paras ystäväsi olisi ihan samassa tilanteessa, mitä hänelle sanoisit? Vaatisitko häneltä samoja asioita kuin itseltäsi vaadit?"

Suustani pääsi ilmoille, että "en tietenkään, se olisi kohtuutonta".
"Ja miksi se olisi kohtuutonta?"
"Koska ei voi olettaa, että kukaan jaksaisi tai kestäisi sellaista."
"Miksi sinä sitten kestäisit ja jaksaisit?"

Tähän oli vaikea vastata. En voinut vastata, että "koska tunnen omat voimavarani ja rajani", koska tuskin olisin istunut terapiassa, jos olisin oikeasti tuntenut ne. En voinut vastata, "koska olen muita parempi", koska perustuntemukseni oli kuitenkin se, että olen muita huonompi, koska en pysty kestämään ja jaksamaan näitä asioita, joita näköjään omantuntoni ja oikeudentajuni mukaan kenenkään muunkaan ei pitäisi pystyä. Päädyin sitten vastaamaan, "koska minun kuuluu, että olisin edes samanarvoinen kuin muut".

Mutta miksi minun kuuluu?
Koska se nyt vaan on niin.
Miksi se on niin?
Koska se nyt vaan on.
Kuka sanoo niin?
Kaikki. Minä itse.
Miksi?
Koska muuten kaikki pitää mua huonona. Ja mä pidän mua huonona.
Mutta sä pidät sua huonona siitä huolimatta?
Niin pidän.
Eli sä et voi noin realistisesti ajatellen vaan mitenkään tehdä oikein ja hyvin?
En niin.

Ja tässä vaiheessa systeemi meni rikki. Jos en voi tehdä jokatapauksessa mitenkään oikein, ja koko ajan tuntuu pahalta, niin se on sitten ihan sama, millä tavalla teen asioita väärin. Eli voin ihan hyvin testata, toimiiko itsensä kohtelu parhaan ystävänsä tavalla edes jollain lailla paremmin kuin tämä aiempi toimintatapa.

Toimiihan se. Edelleen tuppaan aina välillä unohtamaan sen, tälläkin viikolla useampaan otteeseen. Mutta useimmiten muistan viimeistään siinä vaiheessa kun tuntuu riittävän pahalta. Että onkohan nyt ihan kohtuullista vaatia itseltään tällaista, kun ei keltään muulta ikinä vaatisi?

Tämän itseenpäin käännetyn kultaisen käskyn opettelu on vaikeaa varmaan erityisesti siksi, että ei ole oikein käsitystä siitä, mikä on kohtuullista itsen suhteen. Sitä on venynyt ja vanunut kohtuuttomuuksiin niin pitkään, että käsitys kohtuullisuudesta on hukassa. Se on kuitenkin selvästi löytymässä: en ole päässyt pahanolon skaalalla kymppiin kuin viime viikolla, ja sekin oli puhtaasti fyysistä.

Hitaasti ja vähän epävarmasti näyttää tätä oppimista tapahtuvan, mutta mitä muuta voisi ihmiseltä realistisesti odottaa?