Maanantaina kävin töissä. Veroehdotus tuli postissa ja oli niin energinen olo, että päätin tehdä sen valmiiksi kerralla.

Aamuviideltä tiistaina olin niin väsynyt, ettei töihin lähdöstä tullut mitään. Eli vedin taas kerran överit.  Päätän tehdä jotain, yritän tehdä sen mahdollisimman tehokkaasti, en tarkkaile omaa vointiani saati sitten kelloa. Eli menen omien rajojeni yli: adrenaliineissani tuntuu tosi energiseltä, unohdan syödä ja juoda, tuomitsen itseni jopa vessataukojen pitämisestä. Ja sitten jossain vaiheessa veto loppuu, väsähdän todella ja lysähdän ahdistuspalloksi, kun en ole taaskaan saanut mitään aikaan.

Tiistaina nukuin 5 tuntia, ja tein kotona töitä ja valmistelin veroehdotusta yhteen yöllä. Joten en sitten tänäänkään jaksanut mennä töihin aamulla. Joku osa minussa sanoo, ettei pitäisi luovuttaa niin helposti, toinen osa sanoo, että tuskin olisin luovuttanut, jos oikeasti olisi kyennyt menemään töihin. Ensimmäinen osa vakuuttaa, että töihin meno on oleellisinta, toinen osa sanoo, että oleellisinta on saada sentään jotain aikaan. Ihmettelen itse, että miten olen tullut sellaiseen tilanteeseen, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia: tiedän

että töissä voi saada asioita aikaan;
että työmatkat eivät ole ajan tuhlausta, jonka voin välttää tekemällä töitä kotona;
että työmatkat eivät ole ylimääräistä rahan tuhlausta;
että töistä pääsee kotiin heti kun haluaa;
että töihin menemisestä tulee hyvä mieli ja hyvä olo;
että kukaan ei tuomitse minua kotiin jäämisestä paitsi minä itse.

Silti toimin niin kuin en haluaisi toimia.

Nukuin tänään sentään univelan pois, mutta se, etten tehnyt kuten pitäisi, eli mennyt vaan reippaasti niinkuin ihmisen kuuluu, saa aikaan ihan hirveän määrän ahdistusta, mikä lisää väsymystä. Yritän sitten hyvitellä tekemällä taas raivokkaasti töitä, mutta enää en ahdistukseltani ja väsymykseltäni kykene.

Eli olen valunut siihen vanhaan suorittamis-tuomitsemismoodiin. Nyt pitäisi jotenkin löytää täältä ulos. Yritän lopettaa töiden teon yrittämisen kymmeneltä, joogata vähän, syödä hyvin, antaa itselleni anteeksi kotiinjääminen, ja olla ylpeä itsestäni sen suhteen, mitä sain aikaiseksi tänään.