Olen töissä toista päivää peräkkäin.

Erityisen sankarilliseksi tämän toimisto-osallistumisen tekee se, että näin koko yön kamalia painajaisia. Heräsin seiskalta, luovutin väsymykselle ja ahdistukselle kasilta ja heräsin uudelleen kymmeneltä. Ja päätin lähteä töihin kaikesta huolimatta. Tein vielä eväiksi mansikoita ja jugurttia, koska ajattelin, että on tärkeää että toimisto maistuu hyvältä aamuahdistusluovutuksen jälkeen.

Mitä väliä sillä on, ettei ole ensimmäisenä toimistolla? On mahtavaa, ettei tarvitse kirjoitella poissaoloviestejä, eikä tarvitse tuntea tehneensä taas jotain väärin. Nyt jos ei tarvi olla myös viimeinen, joka lähtee toimistolta, olen oppinut jotain. Ainakin hetkellisesti. Jos näitä oppimiskokemuksia kasaisi, voisi syntyä uusi ajattelutapa.

Vauvanaskelin; ovesta, ei ikkunasta.