On yleisesti hyväksytty totuus, että muuttaminen on ikävää. Ei välttämättä siksi, että muutto heittää ihmisen ihan uuteen tilanteeseen, vaan siksi, että pakkaaminen, roudaaminen ja erityisesti purkaminen vie aina enemmän aikaa ja vaivaa kuin sille on allokoitu tai sen on kuviteltu vievän, ja lisäksi pitäisi elää sitä normaalia settiä siinä sivussa.

Laatikkojen purkaminen vei minut kertakaikkiaan tiuhaan poljetuille poluille. Millekään ei ole vielä paikkaa, ja kun paikan keksii, niin mistä tietää se on juurikin hyvä ja oikea paikka? "Hyvä" ja "oikea", niinpä niin. Sitä saapi itsensä aika solmuun purkaessaan viittätoista kirjalaatikkoa, ja pohtiessaan joka kirjan kohdalla, että onko tämän oikea paikka tuolla vai täällä. Ja sitten tuo hylly täyttyy, eikä ole ehkä enää mahdollista laittaa tiettyä kirjaa tietylle oikealle paikalle, minkä jälkeen sitä on sitten syyllinen kurjuuteen ja huono ihminen, joka ei osaa järjestää elämäänsä tai yhtään mitään. Tämän prosessin kun toistaa jokaisen huonekalun, astian, vaatekappaleen, siivousvälineen, koriste-esineen jnejne kohdalla, niin pian alkaa olemaan sellainen olo, että mieluummin vetäisi päikkärit tai lähtisi kaupoille, tai mitä vaan että pääsee tästä hirveästä loukosta ulos.

Ja sen purkamisen lisäksi pitäisi sitten vielä paiskia töitä, kotitoimistossa, joka ei em. syistä ole vielä valmis. Ja lisäksi pitäisi ravata kaikenlaisissa kissanristiäisissä, koska niissä tutustuu kivoihin ja päteviin ihmisiin ja se on kivaa ja hyödyllistä, eritoten mielenterveydelle, sivumennen uralle. Paitsi...

Keksinkö päälleni oikean loimen? Mitä jos mokaan? Mitä jos en saa sanaa suustani? Miten menen esittelemään itseni tuntemattomille? Mitä jos en tunne ketään ennalta? Yritän kertoa itselleni, että mitäs sitten: jos mokaan, teen asiasta oikein hyvän anekdootin ja nauran itselleni. Jos en saa sanaa suustani, kyselen muilta ihmisiltä heistä itsestään, se tekee aina positiivisen vaikutuksen. Jos en tunne ketään ennalta, toimin niin kuin aina siinä tilanteessa: katson ihmisiä silmiin, hymyilen, sitten eteenpäin käsi ojossa ja kerron kuka olen, kysyn ihmisiltä heistä itsestään. En juo alkoholia, en syö kermakakusta pelkkää kermaa.

Tämä on vain "hyvän" ja "oikean" kummittelua taas, mutta hemmetti vie kun ne kynsivät tiensä suoraan selkäytimeen ja istuvat sinne entisille paikoilleen. Eilen havaitsin, että syön taas liian vähän, ja senkin huonosti. Miksi syön liian huonosti? Koska en halua tuhlata rahaa ruokaan, koska äiti saa raivarin, jos tuhlaan. Miksi syön liian vähän? Koska en halua lihoa. Miksi lihominen on pahasta? Koska isä ilkkuu, jos lihon. Miksi sillä on mitään väliä mitä äiti tai isä ajattelevat? Eikä olekaan, jos en anna olla.

Olen myös liikkunut liian vähän. Ja miksi? Etteivät ihmiset huomaa miten huonossa kunnossa olen. Haluaisin tiedustella itseltäni, mitä väliä sillä on mitä ihmiset ajattelevat? Ihan rehellisesti vastaan, että eihän sillä olekaan, koska loppupeleistä kyse ei ole ihmisistä, vaan siitä, että minä en pidä siitä että havaitsen olevani huonossa kunnossa, enkä myöskään pidä siitä miltä tuntuu sielussa tai ruumiissa kiskoa itsensä kuntoon. Ei se rehkiminen mitään, mutta se ajan tuhlaus, kun voisi tehdä jotain "hyödyllistä": siivousta, töitä, jne. Ja lisäksi pelkään etten tälläkään yrityksellä pääse sinne hyvään kuntoon saakka. Mutta ehkä nyt, kun "hyvä" ei tarkoita enää mitään yli-inhimillistä, "rehkiminen" ei tarkoita itsensä piippuun ajamista, eikä "ajan tuhlaaminenkaan" tunnu ylitsepääsemättömältä kauheudelta, on hyvä aika ottaa itsensä kuntouttaminen yhdeksi arkitekemiseksi.

Suunta, mummo, lumi ja näin edelleen. Viime päivinä olen suoritellut asioita, joita pitää suorittaa, kolmisen kappaletta päivässä: se on varsin hyvä tahti viimeviikkoiseen verrattuna. Vaikka edelleen tuntuu vähän siltä, että kolme on liian vähän ja olisi hyvä suorittaa vähintään ziljoona, niin pystyn kuitenkin iloitsemaan siitä, että olen suorittanut. Loppu aika on mennyt muutossa ja selkäydinohituksen valmistelussa. Tuntuu siltä, että pahin on ohitse: olen löytänyt uuden itseni jälleen, vaikka olenkin ihan uudessa ympäristössä, jossa ensimmäinen sopeutumisreaktio oli paluu vanhaan itseen.