Konferenssi meni paljon paremmin kuin odotin. Tapasin tyyppejä, jotka olivat innostuneita siitä mitä sanoin konferenssissa ja yllättäen myös tyyppejä, jotka olivat innostuneita siitä, mitä olen kirjoittanut julkaisuissani. Jälkimmäiset pitivät minua myös erityisen tuotteliaana.

Olen vähän hämmentynyt siitä, että ihmiset pitävät ajatuksistani ja kokevat, että ne ovat olennaisia, asioita mitä pitäisikin sanoa, mutta joita kukaan ei toistaiseksi ole tullut sanoneeksi. Erityisesti hämmentää, että ihmiset pitävät tavasta, jolla asioita teen. Näyttäähän se minulle hyvältä ja jopa ainoalta järkevältä tavalta, mutta kun kukaan muu ei ole toiminut samoin aikaisemmin, niin onhan siinä vähän sellainen puolihumpuukimaakariuden aura. Täytyyhän siinä nyt joku syy olla, että tämä ei ole mitenkään suosituin tapa tehdä näitä juttuja, ja se syy on todennäköisimmin se, että ei ole järkevää tehdä näin. Ja kaikkein eniten hämmentää se, että ihmiset pitävät minua produktiivisena: kun pääasiassa kuitenkin lorvailen 3-4 päivää viikossa tekemättä juurikaan tai laisinkaan töitä.

Lisäksi minua pidettiin positiivisena ja  sosiaalisena ihmisenä, joka ei näytä pelkäävän mitään tai ketään. Olin vähän että "jaha, kiitos *hymy*".  Tietäisittepä vaan. Mutta selvästi auttaa, että on pukeutunut mielestään asiaankuuluvasti ja puhuu paljon. Puhumiseen pakottaa, että ei ole käsillä paperia, kynää tai mitään luettavaa. Etsii aktiivisesti tuttuja tai edes ulkonäöltä tuttuja ihmisiä ja menee vaan juttelemaan jotain: "Mitä kuuluu?", "Onko sulla paperi täällä?", "Mitä olet pitänyt konfenressista?", "Onpa mukava nähdä taas, miten projektisi on edistynyt?" jnejnejne. Erityisen tärkeitä asioita näyttää olevan: a) käyntikortti, b) ihmisten googlettaminen etukäteen, c) mukavat kengät, d) jotain persoonallista pukeutumisessa, e) nimi- ja kasvomuisti (omani on surkea, joten on pakko luottaa toisten), f) kevyt huumori, ja kolmen lauseen hauskat anekdootit, g) korkeaenergisyys, vaikka sitten kofeiinilla ja sokerilla tuotettuna, h) se, että kääntää jännittämisen voitoksi i) se, että olettaa ihmisten olevan minun puolellani, eikä minua vastaan.

Kaiken muun pystyy hoitamaan jotenkin etukäteen, mutta h) ja i) ovat täysin zen, paikallisesta feng shuista, karmasta ja muusta vastaavasta, lähes täysin oman kontrollin ulkopuolelta olevista asioista kiinni. Pitää vaan luottaa siihen, että elämä vie eteenpäin, jos itse vähän pukkaa sitä oikeaan suuntaan. Esitelmätilaisuuteen auttaa se, että valmistelee puhuttavansa ja näytettävänsä etukäteen ja arvailee mahdollisia reaktioita ja kysymyksiä niin, että osaa jotenkin valmistautua vastailemaan. Muuhun konferenssielämään se, että antaa konferenssin tapahtua: valitsee pari ihmistä, joille on pakko mennä puhumaan jossain vaiheessa, ja ottaa tilanteesta kiinni, kun sellainen osuu kohdalle. Tietää, kuka itse on ja mitä tekee, jotta voi parilla lauseella selvittää, mistä itsessä ja omassa työssä on kyse. Sitten ei tarvitse enää kuin oikeastaan antaa elämän tapahtua: ei voi kuin tehdä parhaansa. Muiden reaktioita ei kuitenkaan voi kontrolloida, voi vain kontrolloida sitä mitä itse on, tekee ja tuntee. Jos joku reagoi huonosti, voi miettiä onko tämä aiheellinen kritiikki, vai onko vain kyse ihmisestä ja henkilöristiriidoista ja toimia sitten sen mukaan, kumpi oli kyseessä.

Kun vielä onnistuisi jotenkin muistamaan nämä opetukset enemmän kuin kaksi viikkoa. Etenkin sen kohdan, jossa vain tekee parhaansa, ja sen on riitettävä maailmalle ja itselle. Että tekemistä ei tarvitse pelätä, tekeminen on tässä ja nyt nautinto ja saavutus. Eikä edes sen tuloksia tarvitse pelätä, sillä ne näkyvät kuitenkin vasta aikojen päästä, eikä niitä pysty pelkällä omalla toiminnalla kontrolloimaan. 

Kamalan vapauttavaa.