En taaskaan saanut unta. Poistuin sitten sängystä lukemasta ja pyöriskelemästä, että edes mies saa unensa.

Unettoman yön aloitti George R. R. Martinin kauhunovelli The Pear-Shaped Man. En ole koskaan tykännyt kauhukirjallisuudesta tai -leffoista, kun ne ovat liian ahdistavia ja pelottavia, mutta joskus tulee luettua puolivahingossa. Nyt siksi että sain Dreamsongs -kokoelmat mieheltä joululahjaksi, jossa tuotakin genreä löytyy välillä.

The Pear-Shaped Man kertoo tytöstä,  jota seurailee alakerran vastenmielinen mies. Tyttö ällöää ja pelkää miestä sairaalloisen obsessiivisesti, ja hänen ystävänsä vakuuttavat hänelle, että ongelma poistuu, kun hän vaan rohkeasti käy jutskaamassa miehelle ja huomaa ettei mitään pelättävää ole. Mies onkin ilmeisesti jonkinlainen tuntematon elämänmuoto, joka syö tytön sielun ja pulauttaa omansa tytön sisuksiin. Hän lähtee elämään tytön elämää ja tyttö jää nalkkiin vastenmieliseen miesruumiiseen, epämääräisen tietoisena siitä, että häneltä on viety jotain, muttei ole ihan varma mitä, mutta jotain mitä hänellä kuuluisi olla, jotta asiat olisivat ikäänkuin tavallisestikin.

ZAP! Ahdistusnupit kaakossa, ei mitään hajua miksi. Tulin sitten vähän koneelle rauhoittumaan, luin uutisia, kun niiden lukemisesta tulee useimmiten sellainen olo, että on edes vähän hajulla omasta paikastaan maailmassa. Siirryin siitä lukemaan blogeja. Törmäsin tällaiseen http://jessamine.vuodatus.net/ .

Ja yllättäen ahdistuksen syyt alkoivat purkautua. Menetettyä lapsuuttahan tässä edelleen surraan. Veivät minun sielun ja vain pelko ja ahdistus jäi. "Oleksä hullu?", "Kyllä minä tiedän!", "Ei itkeminen mitään auta!", "Minä teen, kun sinä et mitään osaa!", "Pitääkö antaa opetus?", "Lopeta tuo!", "Mihin sä olet muka menossa?", "Susta ei tule koskaan mitään!", "No et pärjää!", "Ole hiljaa, ei tuollaista jaksa kuunnella!", "No et osaa!", "Ja sulla ei ole tähän mitään sanottavaa!", "Sä olet hullu!", "No niin, lopeta jo!", "Ole hiljaa!", "Isäs on hullu!", "Äitis on hullu!", "Lopeta se parkuminen!", "Mene häpeämään!", "Sun syy!", "Lakkaa jo!", "Mietis vähän!", "Ai sä olet jo hereillä?", "Anna olla viimeinen kerta!", "Älä selitä!", "Se on kumma kun et ikinä opi!", "Älä ole naurettava!"

Päivästä toiseen, vuosikausia - ikinä, aina, koskaan. Jos joskus olikin rauha maassa, sitä pelkäsi koko ajan, että nyt se kilahtaa taas. Oli pakko olla omassa huoneessa, aina kuulostella, aina varuillaan siltä varalta, että se kilahtaa. Ja kun se kilahti, piti pitää äitiä pystyssä. Jos äiti ei olisi pärjännyt, niin mihin me sitten oltaisiin jouduttu, ilman ruokaa ja ilman puhtaita vaatteita? Kun se kilahti, piti kuulostella, voisko tilanteelle tehdä jotain? Jos sitä voisi vaikka rauhoitella? Pakko seurata tilannetta, siltä varalta että se kerran kilahtaa niin pahasti, että pitää soittaa 000. Sinne sanotaan ensiksi oma nimi, sitten osoite, sitten pyydetään ambulanssi, ja sitten ne tulee ja pelastaa.

Toivotaan parasta, odotetaan pahinta aina kun isä on kotona. Kun ei koskaan voi tietää. Mitä vaan voi tapahtua milloin vaan.  Yritetään pitää se hyvällä tuulella. Myötäillään sen juttuja, vaikka niissä ei olisi ollut mitään järkeä. Lohdutetaan äitiä. Äiti halaa silloin, kun se kaipaa lohtua.  Äiti pelasta meidät.  Vie meidät pois.  Jos isästä on pakko jonkun pitää huoli, niin jätä mut tänne ja pelasta pikkuveli. Sitten teillä voi edes olla onnellinen elämä.

Kyllä mä kestän. Mä olen vahva. Mä tiedän mitä tehdään vaaratilanteessa. Mä pärjään. Jos jonkun on pakko jäädä. Mä voin muuttaa sit kun oon kahdeksantoista. Sit me voidaan ollaan kaikki onnellisia.

Tähänastisen elämäni pahin päivä oli kun oli 9 vuotta ja äiti keikutti halatessaan sylissä ja itki että "Älä pelkää, me ei isän kanssa ikinä erota." Se oli tuomion hetki, kaikki toivo paremmasta hävisi silloin. Tää ei koskaan lopu ennen kuin täytän kahdeksantoista ja pääsen muuttamaan pois kotoa.

Äiti on vedonnut asian tullessa puheeksi siihen, että meillä oli hyvä lapsuus kun ikinä ei lyöty. Ei lyöty, mutta pelättiin joka hetki. Nukkuessakin pelättiin, koska isällä oli tapana tulla tarkastamaan, että me nukuttiin. Odotettiin, että milloin ovi rapsahtaa auki. Kun nukuttiin eri huoneissa, kuulostelin aina veljenkin huoneen rapsahdukset. Kaiken varalta. Koska on se kerta kun se tulee kirveen kanssa. Tai puukon. Tai keittiöveitsen.

Joskus toivoin, että olisi lyönyt, niin olisi ollut jotain todistusaineistoa. Sitten olisi voinut mennä kouluterkkarille näyttämään. Tai olisi lyönyt, niin sitten tietäisi miltä se tuntuu, ettei tarvitse odottaa sitä hetkeä kun se pahin tapahtuu. Sitten tietäisi, mitä on odotettavissa. Mutta joku sitä esti lyömästä. Varmaan se, että sitten äiti olisi ottanut ja kerännyt itsensä ja pelastanut meidät. Äiti aina sanoi, että lapset on sille kaikkein tärkeimmät, että lasten takia mitä vaan. Ja me kärsittiin syyllisyydestä ja häpeästä, että meidän takia äiti jäi kärsimään. Kun eikö meillä kaikilla olisi ollut niin paljon parempi jossain rauhassa kolmestaan?

Teini-ikään mennessä olinkin sitten jo täysoppinut diplomaatti ja äidin huoltaja. Toisaalla pidettiin isää hyvällä tuulella ja toisaalla hoidettiin äidin sielua. Isä purkaa sitä, miten huolissaan on äidin työnarkomaniasta (no oisin mäkin suoraan sanoen ollut koulussa vaikka 10 tuntia päivässä, jos se olisi auttanut mua pääsemään pakoon kotoa) ja hulluudesta. Koska isä on aina kaikessa oikeassa ja kaikki muut on hulluja eikä tiedä mistään yhtään mitään, varsinkaan siitä miten asiat oikeasti ovat.  Ja äiti haukkuu isää hulluksi ja käskee olemaan kuuntelematta, koska isä on väärässä, purkaa huoliaan ja tarvitsee lohdutusta. Aina kun yritin olla isää vastaan tai tarjota eroa vaihtoehdoksi, äiti alkoi puolustelemaan isää. Isälle nyt ei voinut muuta repliikkiä tarjota kuin "No onhan se niinkin".

Missään välissä ei voinut olla oma itsensä, omalle itselle oli tilaa omassa huoneessa, muuten oli aina jossain roolissa. Ja eri porukoissa, jopa eri ihmisille eri roolit. Piti pitää tarkkaan huolta, että eri kaverit eivät tavanneet toisiaan, että kukaan ei tavannut vanhempia, paitsi pikaisesti hyvin kontrolloiduissa olosuhteissa. Kaikki piti pitää tyytyväisinä, että ne sietivät minua seurassaan.

Ja koskaan ei kerrottu kellekään, millaista kotona oli. Ei edes tarvinnut kertoa, että tämä on salaisuus. Hävetti niin paljon se, että mulla on niin paha olla, kun kaikki muut kestävät kotielämänsä ilman sen kummempia kommervenkkejä. Ajattelin että kaikilla olisi aika samanlaista kotielämää kuin meillä, ihmettelin vaan miten mulla nyt oli niin vaikeaa ja miksi mä nyt tein tästä niin vaikeaa. Lakkasin tuomasta kavereita kotiin, ja menemästä kavereiden luo, kun en kehdannut, koska meille ei voinut tuoda ketään, ja ainoa vihje mistään omituisuudesta tuli kaikista tyttökirjoista ja TV-sarjoista, joissa lapsilla oli perheissään hauskaa.

Silloin oli hämmennyksestä huolimatta helppo valita puolensa, myöhemmin ei niinkään. Tuli tarve ymmärtää mistä oli kyse. Että miksi jatketaan yhdessä, kun on niin paha olla yhdessä? Miksi tehdään lapsia, jos ne pannaan kärsimään? Mikä saa äidin jäämään? Eihän hullukaan jää tilanteeseen, jossa on vain paha olla? Mitä se hyvä siinä perheessä sitten olisi voinut olla?

Terapian aikana kehittelin vaikka mitä teorioita, mutta en voi oikeasti koskaan tietää ja ymmärtää. Ymmärsin, että kannoin syyllisyyttä tilanteesta, toiveita kaiken hoitamiseksi paremmaksi ja häpeää siitä, etten ollut pystynyt pelastamaan ketään. Piti päästää irti toiveista, koska ei vanhemmat ikinä ota neuvoja lapsiltaan. Syyllisyydestä ja häpeästä kohtaamalla oma voimattomuutensa tehdä tilanteen aiheuttamiseksi tai sen korjaamiseksi yhtään mitään. Piti päästää irti empatiasta ja raivokkaasta ymmärtämisestä, jotta pääsi hengittämään omana itsenään.

Vieläkin pistää sydämestä, että jokaisella lapsella ei voi olla sellaista lapsuutta kuin he tarvitsisivat, vanhempia, joihin voi luottaa kaikissa tilanteissa tai kotia, jossa voi olla turvassa.  Se on surullista. Ja on surullista, että meiltä meni lapsuus ohi. Onnellisia ei oltu, mutta onneksi ei sentään ole lapsena lyöty, voin vain kuvitella miten kauheaa se on. Veivät multa lapsuuden.

Mutta jokainen aikuinen voi tehdä itselleen onnellisen aikuisuuden. Se on sentään lohdullista.

...

No nyt on kaikki ahdistus itketty ja surtu pois. Nukuttaa.