Ollaan tilanteessa, jossa lähes kaikki asiat pelottavat, mutta eivät kuitenkaan enää sietämättömän paljon, kiitos joko D-vitamiinin, rakentavien ajatusten, rakentavien puuhastelujen tai yleisen leipiintymisen. Jos tässä tilanteessa jotain positiivista on, se on ehdottomasti se, että on runsaasti valinnanvaraa sen suhteen, mitä pelkoja lähdetään käsittelemään ensin.

Valitsin liikkumispelot ensimmäiseksi kohteeksi. Työhön liittyvät pelot olisivat ehdottomasti akuutimpi pelkoklimppi, mutta myös epäselvempi ja vaikeampi, joten päätin jättää ne odottamaan itsetunnon ja -tuntemuksen kasvamista sekä pelkoterapiatekniikoiden tapautumista.

Liikkumispelkoja ovat:

1) Ovi ja avain - Kysymys siitä, olenko varmasti sulkenut oven ja ottanut avaimen mukaan aiheuttaa käsittämätöntä primaalista kauhua. Tiedän ihan tarkkaan miksi, mikä on positiivista. Tavoitteena on sulkea ovi jääden itse oven ulkopuolelle tarkistamatta useampaan kertaan onko avain mukana ja onnistua lähtemään ilman että oven kunnollista sulkeutumista täytyy tarkastaa enemmän kuin kerran.

2) Ajan tuhlaus - Kysymys siitä, onko järkevää ja olennaista ylipäänsä lähteä kotoa mihinkään. Kysymys ruokkii pelolle tai ahdistukselle antautumista, eikä sillä ole muuta funktiota. Tavoitteena on jättää miettimättä ajan tuhlaamista, ja todeta itselleen, että ei ole aina kun kyseinen ajatus tulee mieleen.

3) Fiksuin reitti sinne - Kysymys siitä, miten ja missä järjestyksessä asiat on fiksuinta tehdä. Kysymys ruokkii pelolle ja ahdistukselle antautumista, mutta valitettavasti sillä on muitakin funktioita, joten sitä ei voi yleensä jättää väliin. Tavoitteena on reagoida kysymällä a) onko tämä oleellinen kysymys tässä tilanteessa, vai pitäisikö vain tehdä/mennä; b) voiko reittiä miettiä matkalla; c) pitääkö reitti miettiä nyt?

4) Miten pääsen takaisin - Kysymys siitä, miten pääsen takaisin kotiin. Kysymys ruokkii pelolle ja ahdistukselle antautumista, mutta sillä on muitakin funktioita, joten sitä ei voi yleensä jättää väliin. Tavoitteena lisäkysymykset mallia a) tarvitseeko tätä miettiä nyt; b) toimiiko sama kuin mennessä; c) voinko suunnitella myöhemmin; d) mitä teen suunnitellakseni nyt?

5) Itse liikkuminen - Kysymys siitä, että oletan liikkumisen olevan vaikeaa, ahdistavaa, hankalaa, kylmää, kuumaa, kipeää, väsyttävää jne. Pysäytetään pelon eskaloituminen toteamalla, että saa pelottaa, mutta kokemus on osoittanut, että selviän kyllä. Tavoitteena on kuntoilla, kuntoutua ja rakentaa hyvä suhde liikkumiseen.

Liikkumisen pelkoon liittyy monenlaista kokemusta koulun liikuntatunneista mökkeilyelämään ja muuttamisiin, mutta yhteinen nimittäjä on epäonnistumisen tunne, sekä muiden ihmisten kommenteista johtuva pettymyksen tunne silloinkin, kun itse koen onnistuneeni. Liitän liikkumiseen muistojen tasolla haukkumista, kiusaamista, pettymystä, huonoutta, mitätöintiä, nolaamista, epäonnistumista, lohduttomuutta, periksiantamista, mitättömyyttä, epäreiluutta, röyhkeyttä, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, ulkopuolelle sulkemista, kärsimystä, tuskaa, arvottomuutta, fyysisiä kipuja, pahoinvointia, hengenahdistusta, kuolemanpelkoa, vihaa, häpeää, ahdistusta. Emotionaalisissa muistoissa ei ole oikein mitään, mistä lähteä rakentamaan positiivista suhdetta liikuntaan, enkä oikeastaan haluaisi käyttää koko sanaa, vaan puhun mieluummin liikkumisesta.

Koko suhde tähän liikkumiseen pitää siis rakentaa aika lailla nollasta. Hankin viime viikolla jäsenyyden kuntosalille. Salin valitsin sillä perusteella että se on mahdollisimman lähellä ja siellä on mukava olla ja mukavan oloista henkilö- ja asiakaskuntaa. Olen käynyt jo useampaan otteeseen ja kunto-ohjaaja, joka osoittautui myös kivaksi ja hauskaksi tyypiksi, teki mulle kunto-ohjelman, joka ei ole liian rankka ja jota pystyn itse tehostamaan sitten kun haluan. Pystyn käymään salilla aikoina, jotka sopivat mulle ja olen sopinut itseni kanssa, että salilla käytetty aika on niin hyödyllistä, että voin lähteä sinne aina kun työt eivät suju.

Kaiken kaikkiaan salilla käynti siis tukee paitsi liikkumispelon suhteuttamista aikuiselämään, myös muutamien muiden pelkojen kanssa elämistä.  Kun vaan kasvatan itseni eroon siitä nakertavasta pelosta, että en tee riittävän paljon salilla, koska en ole ihan kuollut päästessäni kotiin ja siitä sisäisestä mitätöinnistä, että ei kuntosali mitään oikeaa liikuntaa ole, olen voittanut sisäisen isäni. Kun kasvan eroon siitä pelosta, että salilla puhuvat ihmiset puhuvat minun huonoudestani ja ylipäänsä tavasta kiinnittää kovasti huomiota siihen, mitä muut tekevät ja mihin en itse vielä tai koskaan pysty, olen voittanut sisäisen liikunnanopettajani. Kun lakkaan haukkumasta itseäni, olen voittanut sisäiset luokkatoverini. Ja kun uskon, että jaksan vielä vähän, pääsen kyllä väsymyksen yli ja vedän sarjan loppuun, olen voittanut itseni.

Omituista kyllä, itsen voittaminen tuntuu tällä hetkellä helpoimmalta haasteelta. Mutta jostain on aloitettava, että pääsee vauhtiin ja jos se joku on itsetunto ja fyysinen kestävyys, niin se on oikeastaan aika hyvä aloitus.