Olen pidempään etsiskellyt artikkeleita tai kirjoja, joissa puhuttaisiin peloista ja pelkojen voittamisesta. Yleensä näiden ongelma ainakin minulle lukijana on, että lukemista seuraa ankara päännyökyttely, ja toteamus, että juu, juuri näinhän se menee. Mutta mitä sitten? Mitä sille pelolle voi tehdä? Noin niinkuin elävässä elämässä. Että mitä sen jälkeen kun on tunnistettu ongelma ja aiotaan tehdä sille jotain?

Antero Toskalan "Pelot ja niiden voittaminen" tarttuu ongelman tunnistamisen lisäksi tuohon konkreettiseen "mitä sitten?" problematiikkaan tarjoamalla yksinkertaisen formulan pelkojen paikallistamiseksi omassa elämässä ja näyttämällä sitten, miten tätä formulaa voi soveltaa muutamiin erilaisiin pelkoihin. Sovellusosio on erittäin maanläheinen ja lisäksi suomalaisessa terapiatyössä testattu suomalaiseen kulttuuriseen ja sosiaaliseen maisemaan sopivaksi. Vaikka kirja on julkaistu jo 1997, ja tekstin tyyli on siten hiukan outoa, eikä oikolukukaan ole ihan kaikkia virheitä tavoittanut, se puhuttelee ja osuu.

Kirja antaa vastauksia moniin sellaisiin kysymyksiin, joiden kanssa olen itse tuskaillut. Miksi tunteet ja järki eivät kohtaa? Miksi pelon nutistaminen on niin vaikeaa? Ja mitä sille pelolle voi tehdä siinä vaiheessa kun on huomannut, että niin pelon kontrollointi kuin sen unohtaminen on mahdotonta ja pelon kanssa pitäisi jotenkin yrittää elää.

Toskalan vastaus pelon kanssa elämiselle on kaksijakoinen. Toisaalta pelko pitäisi paikantaa yleiselle tunnekartalle: se on ihan yhtä normaali ja hyväksyttävä tunne kuin mikä tahansa muukin tunne, vaikka sen kanssa voi olla hetkittäin tuskallista elää. Toisaalta pelkoa tuntiessa sen kanssa voi keskustella: pitää saada selville, mistä pelko todella kumpuaa, erityisesti silloin kun järjellä ajatellen ei juuri siinä pelottavassa tilanteessa ole erityisen realistisia uhkia. Tämä on sellaista pelon peruskauraa, jota yleensäkin tarjotaan.

Toskala vie kuitenkin analyysinsa ja neuvonsa pidemmälle: pelko alkaa helpottaa, kun rakennetaan uusi asenne ja suhde omaan pelon kokemiseen. Ei siis pelkkään pelkoon, vaan nimenomaan itseen ja tunteen kokemiseen. Toskala tarjoaa tähän ongelmavyyhtiin pelon tuntemiseen liittyvän kontrollin ja sulkeistamisen höllentämistä ja tarkastelevan näkökulman ottamista omaa pelkoa kohden. Pelkoa voi elää ja siihen voi luottaa siinä missä muihinkin inhimillisiin tunteisiin. Apuna tässä on itseanalyysi, ja sen pohjalta tuotettavat erilaiset vahvistavat ajatukset tai mantrat, joista Toskala antaa esimerkkejä.

Itse kirjan lukeminen oli aika tuskallista, mieleen tulvahti kaikenlaisia kipeitä ja tuskallisia tilanteita ja kokemuksia. Toisaalta juuri se osoitti, että kirjan lukeminen oli tarpeellista ja hyödyllistä. Ja itsetuntemuksen lisäksi itsetunto kasvoi, kun tuli taas sellainen olo, että en ole enää ihan hukassa, nyt on taas edessä vähän selkeämpi tie. Pitää ajatella rauhassa ennen kuin pääsee vahvistavien ajatusten kirjoittamiseen käsiksi, se tulee olemaan se vaikeampi paikka.

Olipa hienoa, että löytyi joku sopiva opus tähänkin hätään. Ja ei ole hukkaanmennyttä aikaa.