Säännöllinen elämä näyttää onnistuvan noin joka toinen päivä. Joka toinen päivä sattuu jotain, mikä vie tasapainon ja sitten möngitäänpöngitään syyllisyydessä ja häpeässä.

Sattumus voi olla mitä vaan vatsakivuista sukujuhliin tai työmenoihin. Kuitenkin jotain sellaista, johon menee aikaa ja energiaa, jotka ovat sitten poissa työstä ja säännöllisyydestä, ja aiheuttavat jonkinsorttista huolta ja huolehtimista, joka on sekin poissa työstä ja säännöllisyydestä.

Osittain vika on siinäkin, että minua pelottaa sitoutua työhön ja säännöllisyyteen: pelkään mokaavani, ja mokaaminen on helpompi kestää, jos voin selittää itselleni asian siten, että en ollut kuitenkaan täysillä mukana. Paradoksaalisesti olen kuitenkin koko ajan vähän pettynyt itseeni, koska en sitoudu ja en tee täysillä, joten joudun noita pettymyksen ja mokaamisen tunteita kuitenkin kantamaan koko ajan. Onko sekin sitten helpompaa, kun tietää kantavansa näitä tunteita koko ajan, ja ne eivät tule yllätyksenä kulman takaa? Aika raskasta se kuitenkin on ja hivuttaa koko ajan sitä energiaa ja aikaa, mitä on muutenkin vähän.

Syyllisyydellä ja häpeällä on muutenkin ollut nostetta lähiaikoina. Taistelen niillä pelkoja vastaantaistelua vastaan: ei voi käyttää aikaa, rahaa tai energiaa asiaan x, koska oikeasti pitää/on pakko/täytyy jotain muuta. Jota ei sitten kuitenkaan tule tehneeksi, ja aikaa ja energiaa menee ahdistumiseen. Ja turhauttavinta on, että tilanne on ollut tämä sama jo vaikka kuinka ja kauan.

Seuraava uusi ratkaisuyritys on, että yritän ylipäänsä alkaa purkaa ahdistumista tekemiseen: se, että ylipäänsä toimii jotenkin näyttää yleensä johtavan siihen, että tekee niitäkin asioita, joiden tekemistä on vältellyt. Ahdistuminen luo vaan lisää ahdistumista, ja lisäksi syyllisyyttä ja häpeää, tekemisestä saa sentään aikaansaamisen ja onnistumisen kokemuksia.

Tekemisissäkin on kuitenkin eroja. Jotkut luovat energiaa ja jotkut vievät. Siivoaminen, käsityöt ja kevyt liikunta näyttävät lisäävän energiaa, lähes mikä tahansa kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyvä vie energiaa. Mikä on ihan loogista kai siinä mielessä, että työt ovat kuitenkin enimmäkseen lukemista ja kirjoittamista, enkä pysty tuhtaamaan samantyyppistä hommaa kovin pitkään kerrallaan ennen kuin tunnevaihde vääntyy negatiivisen puolelle. Tauot ja diversiteetti ovat tärkeitä. Mutta pelkään niitäkin: kokemus on osoittanut, että lyhyt ruokatauko saattaa jatkua päiväkausien ahdistusputkella. Pitää vaan yrittää vakuutella itselleen, että olen nyt sen verran paremmassa hapessa, että pystyn pitämään tauot taukoina ja työhetket työhetkinä, eikä -putkina.

Aloittaminen aina hankalaa ja työn ja elävän elämän yhdistäminen vielä hankalampaa. Mutta jos onnistun jo joinain päivinä, niin miksen sitten pikku hiljaa kaikkina päivinä?