Kehitys näyttää kehittyvän hitaasti. Kuitenkin oma jatkuva itsensä ja tilanteensa tiedostaminen näyttää pikkuhiljaa johtavan siihen, että kehitys kehittyy myös jokseenkin varmasti.

Työtehtävien aloittaminen on edelleen hankalaa, koska tuntuu pelottavalta, mutta pelon kanssa eläminen on usein mahdollista ainakin niin pitkään, että työinnostusta ja työn iloakin ehtii kokemaan.

Liikkuminen on yllättäen helpompaa kuin alunperin kuvittelin. Salilla voi käydä säännöllisen epäsäännöllisesti, joten sinne on helppo lähteä. Lähtemistä helpottaa, kun ei tarvitse yrittää optimoida yhtään mitään, ei tarvitse ehtiä mihinkään, eikä ole vastuussa mistään. Optimoimattomuus alkaa toivottavasti jossain vaiheessa siirtyä myös muuhun elämään.

Liikkumisen aloittamisen jälkeen olen havainnut, että elämänoletuksiani hallitsevat tuska ja kipu. Ne ovat jotenkin merkki siitä, että olen saanut aikaan jotain hienoa ja arvostettavaa ja että olen hieno ja arvostettava. Kun en salin jälkeen herää seuraavana aamuna kipeänä, petyn siihen, että en tehnytkään tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin. Jos kehtaan myöntää itselleni, niin sama toistuu työn kanssa: jos en ole jotenkin venynyt epäinhimilliseen tauottomaan 12 tunnin putkeen,  koen, että en ole tehnyt  riittävästi tai riittävän hyvin. Ja tämä siis täysin siitä huolimatta, että kunnon kohenemisesta on merkkejä, vaikken äherrä salilla suonet pullistuen ja työn jälki on ihan kelvollista ja sitä syntyy ihan hyvällä nopeudella, vaikken  suorita koneella itku kurkussa.

Hyvää tilanteessa on tietysti se, että olen löytämässä sellaisia rajoja, joihin voin luottaa, ja alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että kruununi ei suinkaan kirkastu ylettömän kärsimyksen kautta, vaan surkastuu kokonaan pois. Karmivaa tilanteessa on se, että tällaiset arvot ja oletukset ovat hallinneet elämääni kolmisenkymmentä vuotta, ja että olen aktiivisesti vältellyt tilanteita, joissa olisin voinut joutua törmäämään itseeni tällä tasolla. Niin pitkään kuin muistan, olen miettinyt, että miksi mun elämä tuntuu olevan niin paljon vaikeampaa kuin muilla. Miksi mä en kestä normaalielämää kuin muut?

Johtuisikohan siitä, että mun oletusarvoni ovat täysin kestämättömät pidempiaikaiseen elelyyn?