Olipa aika päheä kokemus psykologilla eilen. Kyseessä vaikuttaa olevan aivan mahtava tyyppi, eikä siis edes siksi, että hän tuntui pitävän omaa analyysiani oikeansuuntaisena, vaan siksi, että hänellä oli siihen lisää tarjottavaa.

Yritämme ilmeisesti päästä käsiksi pelkojen alla pahaa oloa säteilevään ja ylläpitävään möykkyyn, sen sijaan että pohtisimme pelkojen alkuperää tai kehitystä. Tai edes sitä, millaisin keinoin pelkojen kanssa voi elää. Ne keinot tulevat kuulemma sitten möykyn lähdettyä purkautumaan, puolihuolimattomasti ilmestyen.

Oli hienoa olla vuorovaikutuksessa elävän ihmisen kanssa myös, eikä vaan kirjoitetun tekstin. Kun asioita puhuu ääneen, ne ovat jotenkin kokonaisvaltaisempia, todellisempia, vaikuttavampia, koskettavampia kuin kirjoitettuina tai luettuina.

Näyttää siltä, että tähän pahan olon ja itseluottamuksen puutteen perusproblematiikkaan voisi liittyä jotenkin isäni sairaus: siinä missä isäni on omasta mielestään täysin terve, hyvä ja oikeassa, ja maailma muine ihmisineen täysin sairas, huono ja väärässä, minä epäilen, että minä tietämättäni saatan olla täysin sairas, huono ja väärässä. Se vaikuttaa jotenkin turvallisemmalta ja oikeammalta vaihtoehdolta kuin muut, silloin en ainakaan voi olla ihan täysin hakoteillä ja hukassa. Noin periaatteessa, käytännössähän se tarkoittaa nimenomaan sitä että minulta on itse jatkuvasti hukassa.

Ja jos vielä vähän kaivaa syvemmältä, niin hukkaantumisen diskurssia kantaa vahva usko absoluuttisen väärän ja oikean, huonon ja hyvän, sairaan ja terveen, syyllisen ja syyttömän, häpeämisen ja riemun, nolouden ja ylpeyden dikotomioihin. Jos ei ole toista, on toista. Vaikka käytännön elämässä ja järkipohjaisella ajattelulla ymmärrän, että toisen ja toisen välillä on vaikka ja mitä, tunne-elämän puolella ei ole. Jos koen dikotomian positiivista ääripäätä, hyvin nopeasti palautan itseni negatiiviseen ääripäähän, joka on möykyn aiheuttamasta painovoimasta johtuen se minulle oikeampi ääripää. Samoin oikeastaan mikä tahansa ääripäiden välitilatunne luisuu negatiivista päätä kohden, joskaan ei samanlaisella pyörryttävällä nopeudella kuin täyspositiivinen tunne.

Tai en tiedä, olisiko niinkään kyse luisumisesta, vaan pikemminkin kontrollista? Minä väännän, tosin aika automaattisesti ja sen ihmeempiä ajattelematta, mahdollisesti pelon vaikutuksesta, ne tunteet sinne möykyn suuntaan.

Miksi hyvä olo on niin pelottava? Miksi mä olen itseni mielestä niin pelottava?