No, nyt on käyty kahteen otteeseen psykiatrilla näyttäytymässä. Lääkkeitä tarjottiin, sanoin etten halua. Ha, sain sanottua mitä haluan. Psykiatrin suun mentyä vähän mutruun, jatkoin pikaisesti että haluan katsella ainakin vähän aikaa terapiassa, että kuis etenee, ja harkitsen sitten uudelleen. Olimme molemmat tyytyväisiä. Sain uuden ajan kesäkuulle.

Sain myös yhteyden psykologiin, joka tilanteen selitettyäni aluksi ilmoitti, ettei hänellä ole resursseja tarjota psykoterapiaa. Olin ensiksi vähän loukkaantunut siitä, että minun kuvitellaan tarvitsevan psykoterapiaa, vaikka mielestäni olen parhaani yrittänyt kommunikoida, että tarttisin tukea nykytilanteeseen, enkä jaksa enää vatvoa vanhoja. Ne on aika pitkälle vatvottu ja väännetty jo. Sitten olin mielissäni siitä, että jos tämä tätikään ei viitsi vatvoa, niin vatvomisväännöstä ei varmaan tule mitään, koska se ei ketään kiinnosta.

Ja lopuksi olin tyytyväinen siitä, että olin loukkaantunut. Nerokasta, ihminen voi olla loukkaantunut siinä kun kokee, että on kohdeltu tai ymmärretty väärin, ja sitten se loukkaantuminen menee ohi. Mitenkähän monta vuotta tässä on vierähtänyt niin, että mulle sanotaan jotain musta itsestäni, joka ei mielestäni pidä paikkaansa, mutta olen niitä lausuntoja sitten yrittänyt kuitenkin ajatella niin, että niiden täytyy olla oikeassa, ja minä vaan valehtelen itselleni, jos yritän olla muuta mieltä, koska kyllähän sitä itsestään niin paljon mieluummin ajattelee jotain hyvää, eikä tunnusta tosiasioita. Että olen tällainen pienisieluinen ja valehteleva, huono, tyhmä ja vajaa ihminen, joka ei vaan tajua, mitä kaikki muut näkevät jo päältä. Ja sitten saadaankin jo kokea syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa.

Olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että masentumiseni johtui paljon vähemmän aivotoiminnan häiriöistä kuin siitä, että tarvitsin aikanaan jonkun suojakeinon joka puolelta lataamaani syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa vastaan. Tulen ihan satataatusti tippumaan masennusloukkuun vielä uudestaan, mikäli en opi elämään tunteitteni kanssa muilla keinoin.