Pidän itseäni ihan mielettömänä tuhlarina. Käytän liikaa rahaa kaikkeen: ruokaan, harrastuksiin, vaatteisiin.

Käytännössä näyttää kuitenkin siltä, että tämä kuva itsestäni holtittomana tuhlaajana on kuitenkin jokseenkin väärä. Kaiken kaikkiaan vuokraan näyttää menevän saman verran kuin muuhun elämiseen ruokineen ja harrastuksineen, ja lisäksi työkulut vievät melkein kolmannen mokoman. Elän kuitenkin alle tulojeni, vaikka säästöön ei sitten jääkään paljoa kuussa.

Olennaisinta kuviossa on että elän alle tulojeni. Jos elää alle tulojensa, varsinaisesta tuhlauksesta ei voi puhua. Miksi sitten pidän itseäni tuhlarina?

Koska muistan joka ikisen ostoksen, josta on tullut jälkeenpäin soimattua itseään. Eikä ole montaa asiaa, josta ei olisi tullut myöhemmin mietittyä, että ilmankin olisi tullut toimeen.

Siivotessani tänään vaatekomeroa hämmästyin vaatteideni määrää: miten mulla on näin vähän vaatteita? Missä ovat kaikki ne turhaan ostetut vaatteet, joita en ikinä käytä? Missä ovat kaikki ne mekot ja paidat, jotka ostin hetken mieliteosta, vaikken olisi oikeasti tarvinnut? Hämärästi muistan heittäneeni pois nekin raitahousut läpinäkyviksi hiutuneina ja senkin tuhannen mustan trikoopaidan, kun siihen alkoi kulua reikiä. Monet vaatteet, joiden kuvittelin vielä lymyävän jossain periaatteessa käyttökelpoisina, ovat oikeasti tulleet tiensä päähän jo vuosia sitten. Multa on hävinnyt kymmenkunta vaatteidenkäyttövuotta muistista, koska elin silloin niin säästöliekillä, ettei pukeutuminen kiinnostanut sen pidemmälle, kuin että jotain puhdasta päälle löytyi.

Sama tukan kanssa: olen veivannut saman nutturan takaraivolle vuodesta 1998. Jotenkin olen aina kuvitellut, että mulla on kaapit täynnä kaikkia turhia kosmetiikkatarpeita, mutta eihän mulla ole edes ollut hiuslakkaa 2000-luvulla. Viimeiset meikitkin annoin pois kesällä 2006, ja sen jälkeen olen käyttänyt puuteria, luomi- ja ripsiväriä satunnaisesti suurimmissa bileissä.

Harrastuksiin tuleekin sitten kulutettua aika lailla enemmän, kuin olisi aivan välttämätöntä. Näiden suhteen en voi puolustella itseäni mitenkään. Käsityötarpeita on varastoissa taatusti enemmän kuin koskaan eläissäni ehdin käyttämään.

On kuitenkin omituista, että koen joutuvani puolustelemaan itseäni. Mikä ihme minussa syyttää minua loputtomiin siitä, että käytän ansaitsemaani rahaa johonkin?

Meillä oli veljeni kanssa lapsena lompakot ylhäällä keittiön astiakaapissa. Niihin lompakoihin laitettiin aina viikko- ja synttärirahat, kunnes sovittiin äidin kanssa käyttää ne johonkin, mihin ne oli järkevä käyttää. Rahoja laskettiin ja ihailtiin ajoittain, mutta ikinä ei oikein tahtonut löytyä kohdetta, mihin ne olisi järkevä käyttää: vaatteisiin tai karkkeihin niitä ei kannattanut käyttää, koska isovanhemmat toivat karkkeja käydessään tai vanhemmat laivareissuilta, kun karkit olivat siellä niin paljon halvempia. Ja vaatteita oli muutenkin liikaa, ja niitä saatiin lahjoiksi tai äidin tuomana muuten vaan, jos tarvetta oli. Esiteini-ikäisenä aloin ostamaan kirjoja, mutta vain sellaisia, jotka olin jo lukenut ja tiesin hyviksi.

Kerran kävi niin omituisesti, että otimme pikkuveljen kanssa lompakot esiin ja ne olivatkin tyhjiä! Kaiken sen säästäminen ja kieltäymyksen jälkeen rahat olivat hävinneet jonnekin. Soitin heti äidille töihin, ja itkuahan siinä väännettiin. Äiti syytti ensin rahojen hävittämisestä ja siitä, että olimme menneet salaa omille lompakoillemme ilman lupaa. Illalla kävi ilmi, että isä oli lainannut rahat. Lainaaminen oli vähän omituista, kun itse emme saaneet ikinä lainata mitään kysymättä lupaa etukäteen, mutta ei auttanut kysellä tarkemmin, kun ei tiennyt mitä siitä voisi seurata. Rahat ilmestyivät sittemmin mystisesti takaisin ja asia oli sillä selvä.

Näin sitten kävi toistekin: rahaa hävisi meidän pankkitileiltä ja palautui sinne; kerran "lainattuaan" pikkuveljeltä isä lällätteli minulle, miten oli oikein maksanut korkoa pikkuveljelle, kun minä olen niin tyhmä että olen kieltänyt isää nostamasta rahaa minun tililtä. Pikkuvelikään tuskin olisi antanut, jos ei olisi pelännyt isää eniten maailmassa, mutta tätä nyt ei voinut sanoa ääneen silloin, eikä voi nytkään. "Kyllähän mä sun tililtäsi rahat saan nostaa, jos kerran tarvitsen!" Talonyhtiön hallitus ei ollut yhtä ymmärtäväinen tai pitkämielinen kuin ala-asteikäinen, syntymästään peloteltu poika.

Jotain tällaista kautta tuhlauksesta on tullut minulle elämää isompi asia: äidiltä opin pelkäämään tuhlausta kuin maailman painoa harteillani, ja isältä opin, että tuhlauksesta tulee paha mieli, vaikeuksia ja huolta huolen päälle. Mistään rahankäytöstä tuli salattava, paha asia, ja ilman eläminen korotettiin jalustalle. Toki, kuten äitini aina jaksaa muistuttaa, meiltä ei ikinä puuttunut mitään.

Eikä pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää.