Suorituspelko on kummallinen asia, josta on vaikeampi saada kiinni kuin monista muista peloista. Suorituspelon pääasiallinen lähtökohta on varmaankin ollut pettymyksen- tai arvostelunpelko, mutta se on sitten lähtenyt laajentumaan kuin öljyvuoto, kaapaten pelon sisälle kaiken muunkin mihin tahansa tekemiseen liittyvän toiminnan.

Masennuksen aikana pelko ei juuri tuntunut missään: oli helppo suorittaa, koska jos mikään ei tunnu miltään, niin on aika sama tekeekö mitään, tai saako mitään aikaan, tai mitä muut siitä suorituksestasi tykkäävät. Ihan sama. Onnistuminen ja epäonnistuminen aiheuttivat ihan yhtäläisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteen, johon liittyi nihilististä turhuuden tuntoa sekä itseä että muita kohtaan: loppujen lopuksi, pal välii?

Kun masennuksesta irtoaa elämään,  pelko on yksi niistä tunteista joiden kanssa on pakko oppia elämään. Itselleni se on ollut vaikein elämäntunne, johon totutella: lapsena opin tulemaan pelon kanssa toimeen niin, että kielsin sen olemassaolon täysin. Ehkä siksi  juuri suorittamisenpelon kanssa on ollut vaikeinta oppia tulemaan toimeen: suorittaminen oli aina ennen helppoa, nyt se on yhtäkkiä vaikeaa. Pelkoa ei ennen ollut lainkaan, nyt on. Niinpä suorituspelossa risteää kaksi perustavanlaatuista  asiaa, joiden kanssa  joudun opettelemaan tulemaan toimeen ihan nollasta.

Jos suoritusta katsotaan ikäänkuin takaperoisesti lopputuloksesta lähtien, päästään siihen kohtaan, mikä pelottaa eniten. Suorituksen valmistuminen, sen luovuttaminen itsen ja muiden nähtäville ja arvosteltavaksi. Koen itseni edelleen hyvin vahvasti suorituksieni summaksi, ja muiden ihmisten arvostelujen mukaan hyväksi tai huonoksi. Vaikka saan useimmiten hyvää palautetta, huono on lamauttavaa; jos huonoa palautetta ei tulekaan muilta, en ole ollut juuri koskaan tyytyväinen aikaansaannoksiini.  Yritän tästä lähin ajatella niin,  että lopputuloksen näkee vasta valmiissa tuotoksessa, joten on turha keskittyä ajattelemaan niitä tunteita silloin, kun tuotos on vielä vaiheessa.

Toisekseen on mahdotonta kontrolloida toisten ihmisten ajatuksia millään mitä tekee: ihmiset tulevat katsomaan juttujani omasta näkökulmastaan ihan riippumatta siitä, mitä olen niissä tarkoittanut. Nobel-fyysikko Richard Feynmania mukaillen: "Minun ei tarvitse olla hyvä jossain, koska muut ihmiset ajattelevat, että olen hyvä - en ole vastuussa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat... En aio ikinä tehdä mitään Tärkeää: haluan tehdä asioita joista ja joiden tekemisestä pidän, koska niiden tekeminen on hauskaa."  Yritän tästä lähin keskittyä  tehdessäni ja tuottaessani niihin tunteisiin, jotka tekeminen ja tuottaminen saa aikaan: löytämisen ja keksimisen onnen, kekseliäisten ja napakoiden ilmausten tuottamisen riemun, ratkomisen ja ratkaisujen puolihuolimattoman valaistumisen tunteen,  puurtamisesta aiheutuvat väsymisen, turhauttamisen ja ylpeyden tunteen.

Samalla tavalla kuin tämän blogin kirjoittamisessa, myös leipätekstiä kirjoittaessa voi tietoisesti unohtaa yleisön, vaikka tietää sen ehkä olevan jossain joskus. Yleisöä voi miettiä sitten siinä vaiheessa kun sanottava on puklattu näkyväksi, korjata tekstiä muillekin ymmärrettäväksi, hävittää rönsyjä, lisätä rönsyjä. Mutta suorittaessa, tuottaessa, tehdessä on olemassa vain minä.