Myöhästyin tänään terapiasta. Olin jotenkin ajatellut, etten varmaan olisi niin hölmö, että sopisin terapian 8.00 maanantaiaamuna. 20 vaille 8 tarkastin aikatauluni, totesin kirosanoja. Ajattelin, etten mene lainkaan, tuli paha mieli. Sitten vetäisin vaatteet niskaan, juoksin bussille, bussi tuli minuutin sisään, juoksin bussista vastaanotolle.

Olin viisi minuuttia myöhässä ja kuolla. Terapeutin ovi oli auki, joten koputin ja pyysin anteeksi myöhästymistä. Terapeutti sanoi, että odota hetki. Juoksin vessaan juomaan, vaikka oikeasti mieli teki oksentaa siihen paikkaan. Terapeutti haki mut sitten vessasta, tyyliin tuu sitten kun olet valmis.

En tiedä, miten myöhästymisestä on tullut niin kova paikka että mieluummin jätän menemättä ollenkaan kuin myöhästyn. Muistan, että tokaluokalla olin koulun pihalla odottamassa koulun alkua hyvinkin tunnin etuajassa. Nykyään on pakko olla lentokentällä parisen tuntia ennen koneeseen pääsemistä, koska mitä jos? Olen kerran myöhästynyt koneesta, eikä se ollut maailman loppu, vähän noloa ja hankalaa vaan. Mutta silti. Mitä jos?

Mikä myöhästymisessä on niin kauheaa? No se kun muut ihmiset joutuvat odottamaan, ja pitävät sitten minua huonona ja pahana ja kauheana ja itsekkäänä. Pelkään sitä, että sitten muutkin näkevät minut sellaisena kuin oikeasti pidän itseäni silloin, kun minulla on tai kuuluu olla paha mieli. Sellaisena, mikä kuva minulla on itsestäni enimmäkseen, mutta jota pidän sitten pohjimmiltaan kuitenkin aika epäreiluna kuvana itsestäni. Ja jota vastaan yritän taistella antamalla itsestäni ulospäin paremman kuvan kuin oikeasti olenkaan.

Ja miten itse suhtaudun muiden ihmisten myöhästymisiin? No minusta on ihan ymmärrettävää myöhästyä. Kun aina ei voi hallita parhaista aikeistaankaan huolimatta sitä, mitä ympäristössä tai itsessä tapahtuu. Mutta se, että minä myöhästyn on siitä huolimatta rikos, koska minun olisi pitänyt olla huolellisempi ja pitää huolta ja arvata ja järjestää. Eikä olla niin huono.