No nyt kävi päässä joku hassu naksahdus.

Olen elänyt elämää pitkään jotenkin uskoen siihen, että sitten jos saan aikaan jotain todella hienoa, jota muutkin ihmiset arvostavat, ja joka jää jälkeeni ja vaikuttaa ihmisiin, niin sitten olen olemassa. Mutta jos mennään tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen, niin kaikki mitä olen ikinä tehnyt häviää jäljettömiin.

Tähän kipeään paradoksiin on olemassa kaksi ratkaisua. Joko voidaan päättää, että millään ei ole mitään merkitystä. Tai sitten voidaan päättää, että merkitystä on lähinnä tällä hetkellä, sillä mitä olen, teen ja tunnen juuri nyt.

Olen pitkään kävellyt tuota millään (lue "minulla") ei ole mitään merkitystä - haaraa pitkin, koska se sattuu vähän koko ajan, mutta ainakaan sattuminen ei tule yllätyksenä.  Olen myös oppinut pitämään sitä jotenkin hienona ja  moraalisesti oikeana polkuna. 

Mutta jos lähtisinkin tuolle toiselle, itsekkäältä ja lyhytnäköiseltä näyttävälle polulle. Tekisin asioita sen perusteella, mikä tuntuu kivalta tai mitä haluan tehdä tai mistä olen ylpeä? Olisiko elämäni täysin moraalitonta huitelemista ojan ja allikon välillä?

Pitääpä tutkaillla.