Pelon sydämestä tai aivoista ei ole vielä minkäänsortin haisua, mutta pelon verenkierrosta sain juuri keskisuuren valaistumisen.

Lähes kaikkea, mitä teen, motivoi pelko jostakin. Syön en suinkaan syödäkseni, vaan siksi että muuten tulee paha olo. Suoritan, en suinkaan suoriutuakseni, vaan siksi että muuten tulee rangaistus. Teen töitä siksi, ettei minua kiusattaisi. Viihdyn yksinäni, etten nolaisi itseäni. Epäilen, koska muuten voin olla vielä enemmän väärässä. Jätän tarttumatta toimeen, koska toiminta voi mennä pieleen. Luovutan, koska silloin minulla säilyy edes jonkinlainen kuvitelma siitä, että en hävinnyt. En puolusta itseäni, koska jos tekisin niin, toiselle tulisi paha mieli tai hän menettäisi kasvonsa.

Tässä on varmaan suurin syy sille, miksi pelko on niin oleellinen osa elämääni. Jos en pelkää, niin miten sitten pystyn elämään lainkaan?

Mutta kun minä en kerta kaikkiaan halua, että pelko hallitsee elämääni, ja määrittelee sen, mitä minä olen. Elämänhallinnan ulkoistaminen tai automatisointi pelonkiertojärjestelmäksi tuntuu paitsi järjellä ajateltuna, myös emotionaalisesti erittäin huonolta. Mutta mitä tilalle? Muita tunteita?

Pelon siirtäminen paikaltaan täyttämällä tunnesuonet muilla tunteilla vaan tuntuu jotenkin... epämoraaliselta. Ihan kuin pelko olisi jotenkin puhdas, viaton tunne, eikä jotain minkä ympäristön ihmiset (kotikiusaajat, koulukiusaajat) ovat aikanaan injektoineet tunnesuonistoon pakkotiputuksella niin, että tunteet ovat menneet epätasapainoon. Pelon moraalisuus tuntuu olevan jotenkin kiinni siitä, että se on niin rehellinen tunne, siitä, että en voi siihen juurikaan vaikuttaa. Pelko on, riippumatta siitä mitä itse teen, ilmennän sitä toiminnassani tai ajatuksissani, tai en. Pelkoon voi luottaa, vaikka itseensä ei voi(si).

Olen myös niin tottunut pelkoon, että jos sitä ei olisi, en tiedä mitä olisi. Rupeaa ihan pyörryttämään koko ajatus, mielikuvitukseni rajat tulevat vastaan.

Terapeuttini sanoi viimeksi terapian lopuksi, että "tunteet voivat olla myös positiivisia". Toki. Mutta entäs kaikki moraalittomat tunteet: ilo (eikö ilo ole aina jollekin loukkaavaa?), onni (muille tulee paha mieli), onnistuminen (muut tuntevat olevansa epäonnistuneita), kunnianhimo (eikö kaikki maailman pahuus ole tästä lähtöisin?). Tyytyväinen saa olla, koska se on vielä siedettävää, ja sitä paitsi on oikein olla tyytyväinen siihen mitä on. Tyytyväisyyden ylittäminen ja jonkun tavoittelu tyytyväisyyden lisäksi on ylimääräistä, muilta pois, pahuutta.

Ja tämä tietysti lähinnä itseäni koskien. Haluaisin tosi kovasti, että kaikki lähimmäiseni olisivat iloisia ja onnellisia, ja onnistuisivat tavoittelemissaan asioissa. Mutta minua minun pitää jotenkin vahtia, etten pääse liikaa valloilleni, etten poukkoile hävyttömästi päämääriini ja tuhoa kaikkea, ennen kaikkea muita ihmisiä, tielläni sinne. Aikanaan päämääriä olivat kokeet ja tunnilla vastaaminen, eivätä päämääräni ole ihan hirvittävän paljon tuosta muuttuneet: suunnittelen ja kirjoittelen artikkeleita, teen tutkimusta. Tutkimuksenkin päämääränä on lähinnä tuottaa lisää tietoa menneisyydestä ja maailmasta, jossa elämme nyt: sen tarkoituksena ei ole vaikuttaa välittömästi mihinkään konkreettiseen sen enempää kuin vaikuttaa marginaalisesti lukijoidensa ajankäyttöön ja tuottaa hiukan lisää paperisaastetta. Lukijatkin saavat tietysti ihan vapaasti valita, lukevatko vai eivät. Abstraktina päämääränä on tietysti vaikuttaa ihmisten ajatuksiin, mutta siinäkin on lukijalla vastuu ja oikeus päättää siitä, miten ja kuinka paljon antaa tuotokseni vaikuttaa itseensä.

Ehkä pahuus ja ihmiskunnan jyrääminen olisi konkreettinen pelon aihe, jos tarkoituksenani olisi esimerkiksi maailmanvalloitus. Yhden postipaketin voisin kyllä käydä postista noutamassa seuraavaksi ja siinä mahtaa tallautua asfaltti jonkun verran.

Mitä ajatusta ei auta pohtia liian tarkkaan, tai alan syyllistymään siitä, että käytän yhteisiä resursseja omiin tarkoituksiini. Huoh. Syyllisyyskiertoa auttaisi pohtia myös.