Tilanne on viimeiset parisenkymmentä vuotta ollut sellainen, että minä kirjoitan. Ja puhun. Ja luen. Ja ehkä joskus kuuntelenkin. Mutta työskentelen siis pääasiassa sanallisesti.

Tämä sanallisuus on ollut jonkin aikaa ongelma, koska epäilen että huijaan sanojen avulla. Ja niinpä olen nyt ryhtynyt piirtämään. Laitan kyllä paljon sanoja piirroksiini, koska joitain asioita on vaikea piirtää. Ja välillä ne asiat ovat todella oleellisia, esimerkiksi "näkymättömyyden" ja "tyhjyyden" tuntemukset muiden tuntemusten seassa tuntemusten pakastimessa.

Piirtäminen on teknisesti vaikeaa, ja tulokset ovat melkoisen naivistisia. Yllättävää kyllä, juuri siitä syystä mentaalisen kuvan siirtäminen käden avulla paperille ei sisällä minkään sortin suorituspelkoja. Pystyn hyväksymään, etten ole hyvä piirtämään ja pitää opetella. Pystyn myös hyväksymään sen, että piirroksista ei useinkaan tule ihan aiotun näköisiä: on itse asiassa helpottavaa, että en pysty piirtämään juuri sellaista kuin haluaisin. Se tarkoittaa myös sitä, että kuva ei ole minun huijaamani tai manipuloimani, vaan rehellinen. Kuvassa on usein asioita, joita en siihen alunperin suunnitellut ja siitä myös puuttuu asioita, jotka eivät sittenkään mahtuneet ja sopineet. Niinpä kuvan piirtäminen pakottaa minut miettipohtimaan asioita uudesta näkökulmasta, näkemään eri tavalla kuin normaalisti ja kuvailemaan uusiksi.

Ja ennen kaikkea, pääsen käsiksi asioihin, joille ei ole sanoja.