Isän kanssa on ollut vaikea elää niin pitkään, että hän on hyvin hämmentävä hahmo, josta pysyttelen mieluiten erossa myös ajatuksen tasolla. Olen isän kerran nähnyt viimeisen kahden vuoden aikana. Silloin olin vihainen aina kun hän nälväisi pikkuveljeä tai pyörittelin silmiäni kun hän alkoi salaliittoilemaan. Sisäisesti toki, vain sisäisesti.

Kuvittelin pitkään, että isän kuviteltu suurmieheys oli ainoastaan hänen oma kuvansa. Mutta ei, ilmeisesti äitini ja hänen vanhempansa jossain määrin uskovat siihen. Jos ei nyt aina niihin salaliittoteoriohin, niin kuitenkin hänen fyysiset suorituksensa, jotka näin sankarikertomuksissa kuultuna vaikuttavat tyhmänrohkeilta ja  turhilta, aiheuttavat edelleen ihastunutta hämmästelyä.

Olen itse ollut pitkään taipuvainen pitämään isääni pienenä miehenä. Kuinka pieni ihminen nyt pitää olla, jotta saa pidettyä itsensä pinnalla ainoastaan lapsensa ja vaimonsa lyttäämällä ja nutistamalla? Isän salaliittojutut ja sankaritarinat ovat lähinnä naurettavia. Kun muilla on paha mieli, hänellä ei enää ole.

Ja kuitenkin, minun pieni isäni on niin suuri mies, että minä pelkään häntä. Veljeni pelkää häntä, äitini pelkää, isovanhempani pelkäävät. Mikään muu kuin pelko ei selitä sitä, että hänen ympärillään kuljetaan varpaillaan, ja häntä ajatellaan ensin, hänen tunteitaan ja tarpeitaan. Ja hänen toimintansa selitellään parhain päin.

En halua mennä lähellekään häntä, siltä varalta että hän nujertaa minut entiselleni taas. On raskasta kuulla muisteloitakin: "Te ette tulleet isän kanssa toimeen." Mä kyllä yritin parhaani, kunnes luovutin. Ja toisaalta, onko kukaan tullut isän kanssa toimeen parin viime vuosikymmenen aikana? Ainoastaan silloin, jos pomppivat herran huilun tahdissa. Ei se ole toimeen tulemista, se on oman itsen tukahduttamista ja häivyttämistä pois, jolloin paikalla ei ole kahta ihmistä tulemassa toimeen yhteistuumin, vaan yksi pieni mies, jolla on yksi pieni zombie hyppyytettävänä.

En tiedä voiko vanhempiansa ikinä nähdä vain ihmisinä, vai onko niissä aina jotain vanhemmuuden leimaamaa.  Jos nyt kuitenkin oppisin katsomaan muita ihmisiä ilman pelkoa siitä, että  he  saattavat toimia kuin vanhempani,   iästä, sukupuolesta tai asemasta huolimatta. Ja jos oppisin vielä katsomaan itseäni pelkäämättä, että itse olen kuin vanhempani. Kaikessa pahassa. Sehän on jo establisoitu, että missään hyvässä en ole enkä tule olemaan.