Tänään oli terapia. Yleensä terapia väsyttää niin kovasti, että tarvitsen päikkärit heti session loputtua. Tänäänkin harkitsin nukkumaan menoa, mutta lähdinkin sitten hankkimaan muistikirjoja ja muita työvälineitä. Kävin siihen päälle vielä lounaalla, kirjastossa ja ruokakaupassa ennen kotiutumista.

Olen ihan innoissani siitä, että pystyn tekemään asioita, joita en usko pystyväni tekemään. En ole pitkään aikaan uskonut pystyväni oikeastaan yhtään mihinkään. Kuntosaliharjoittelun aloitettuani on kuitenkin omituiselta, mutta tosi kivalta tuntuva uusi ajatus puikahtanut mieleen aina silloin tällöin: "Jaksaisinko vielä vähän?" Välillä en jaksa, mutta monesti jaksan.

On kauhean hienoa huomata, että itsensä ylittäminen ei ole aina tai pelkästään raskasta, vaan kivaa, inspiroivaa tai jänskää. En tiedä miten siitä on yhtäkkiä sellaista tullut, mutta pelko ja ahdistus on siis jotenkin vähentynyt. Ainakin joinain päivinä.

Suurin syy itsensä ylittämisen muuttumiseen jumalattoman pelottavasta ja ahdistavasta satunnaisesti hauskaksi on varmaan ollut harjoitus. Harjoituksen lisäksi suuri vaikutus on ollut sillä, että minulla on ollut itseni antama lupa tuntea hyvää oloa ja ylpeuttä itsestäni ihan vaikka kuinka pienestäkin saavutuksesta. Kaikki saavutukset lasketaan, ja jos oli huono päivä niin lohdutetaan.

Olin tänään myös ensimmäisen kerran pitkään pitkään aikaan ihan rehellisesti vihainen. Kamalan väsyttävää, mutta todella vapauttavaa. Eikä edes taivas pudonnut niskaan.