Äidin puhelut ovat tosi monimutkainen ongelmavyyhti. Yleensä ne toimivat niin, että äiti soittaa. Jos en vastaa puhelimeen, niin äiti soittaa uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kunnes vastaan. Mitä enemmän soittoja on jäänyt väliin vastaamatta, sitä hermostuneemman ja vihaisemman äidin saan korvaani. Vain hyvin itsekkäät ja kiittämättömät ja epäempaattiset lapset eivät vastaa puhelimeen kun Äiti soittaa. Äidille tulee niin paha mieli ja huolestuttaa, jos ei vastata.

Puhelu alkaa vointien kysymisellä, josta äiti etenee suoraan omaan asiaansa kuuntelematta vastausta. Äidin omat asiat paljastuvat sellaisiksi, että äitiä pitää lohduttaa ja/tai äidin ongelma pitää ratkaista. Kun äitiä on riittävän kauan lohdutellut tai ongelmaan on tarjonnut riittävän monta ratkaisua, äiti on jälleen hyvällä tuulella, ja siirtyy puhumaan muista asioistaan tai sukulaisten asioista.

Puhelimeen pitää tarjota reippaan ja iloisen kuuloista ääntelyä. Jos näin ei käy, äiti huolestuu siitä, että olen taas sairaana. Nämä ovat niitä vaikeimpia puheluita. Joko äiti vaikuttaa olevan tosissaan huolissaan, jolloin alkaa itkettää se, että huolenpito tulee parisenkymmentä vuotta myöhässä. Jos huolestumista kestää parisen lausetta, niin alkaa itkettää se, että ei se vaan jaksa välittää.

Ja eniten vituttaa se, että äidin silmissä ei koskaan voi olla alakuloinen, väsynyt, harmissaan, surullinen, vaisu, hädissään, pahoillaan, jaksamatta tai pärjäämättä, hetkeäkään. Sitä on joko hyvällä tuulella eli "normaali" tai sairas. Ja lapsen sairastuminen on äidille aina vaikea ja raskas paikka, eli äitiä pitää lohduttaa kun on sellaisen ikävän tempun äidille tehnyt.

Jäin viime yönä miettimään, että tunnistan harvoin, milloin on kyse vain pahasta mielestä ja milloin lähinnä fyysisestä sairastumisesta varmaan juuri tuon takia. Paha mieli oksetuttaa ja särkee päätä ja niskaa, suru painaa päätä ja rintaa ja tekee kurkkukipua, väsymys tuntuu käsivarsissa ja nivelissä, hätä salpaa hengityksen ja laittaa silmät ja nenän vuotamaan. Jos ei ole mitään fyysistä ongelmaa, ei ole mitään todistusaineistoa siitä, että voisi tuntua miltään, tai ainakaan ikävältä.

Mites tämä tällainen uskomus sitten korjataan? Miksi ylipäänsä tarvitsisi mitään todistusaineistoa minkään emotionaalisten tuntemusten perusteluksi?  Miksi sitä on niin paljon helpompi sanoa äidille "joo", kun se kysyy, oletko kipeänä, kuin todeta että "en ole, minulla on paha mieli"? Koska en on varma, haluanko kuulla mitä siitä seuraa. Saatan parhaassa tapauksessa olla niin utelias, että seuraavalla kerralla teenkin niin. Vähän jännitystä elämään.