Anoppini tuli kysäisseeksi, että tulisivatko vanhempani kyläilemään, jos hän kutsuisi. Vastasin, että eiköhän.

Todennäköistä on, että matka osoittautuu liian pitkäksi, raskaaksi ja hankalaksi.  Se on kumma miten täältä pääsee heidän kotipaikkakunnalleen yhdessä hujauksessa,  mutta  sieltä tännepäin on paljon pidempi matka. Sitäpaitsi täälläpäin ei ole mitään tekemistä, ja siellä olisi vaikka mitä.

Olen sittemmin jossitellut, että mitä kaikkea voisi vanhempia tavatessa tapahtua ja tulla sanotuksi nyt, kun olen tosi vihainen. Aika ikävää tekstiä on tullut mieleen. Vielä kurjempaa tietysti olisi, jos ei saisi suustaan juuri joojoota kummempaa, vaikka haluaisi.

Vihaisuuden hyväksymisen kanssa on edelleen niin ja näin: onnistun olemaan  hetken aikaa vihainen, ja yhtäkkiä ei tunnu miltään, pelkästään tyhjältä. Suru tulee esiin, jos vähän houkuttelee, mutta vihaisuutta ei pysty jatkamaan. Olen kuitenkin onnistunut olemaan vihainen viime viikkoina useammin kuin viimeisen 25 vuoden aikana yhteensä, joten kehitystä on selvästi havaittavissa.

Huoh. Meen salille menestymään.