Kävin tänään terapiassa taas, ja sen jälkeen on ollut jotenkin vapautunut, vaikka väsynyt fiilis. Mä olen jo kuulemma keväästä tässä kehuma&kannustussetissä edistynyt, lohdutus on edelleen haastavaa.

Kotimatkalla odottelin bussia, kun noin viisikymppinen, vähän nuhjuinen mieshenkilö tuli puhumaan työttömistä pikkuisen liian lähelle. Ajattelin kuitenkin, että ei julkisella bussipysäkillä voi mitään vaaratilannetta tulla ja jatkoin juttua, vaikka hermostuin. Parin minuutin sisään kävi ilmi, että kaverilla oli pakko olla jonkin sortin mielenterveysongelma, koska jutun aihe vaihtui lauseesta toiseen ja oli vaikeaa pysyä perässä. Haltsasin keskustelun samaan tapaan kuin isäni kanssa: myötäillään, kysytään asiaanliittyviä kysymyksiä, kehutaan, myötäillään. Olin ihan suunnattoman väsynyt jo kymmenessä minuutissa ja älyttömän helpottunut, että kaveri nousi eri bussiin.

Toisaalta kävi sääliksi: tääkään tyyppi ei taatusti ole valinnut osaansa, ja olin sille varmaan joku päivän satunnaisotannalla valittu terapiatehtävä, koska se oli selvästi pohtinut, mistä se voi puhua (uutiset, matkustelu, musiikki), ja että muilta ihmisiltä ei saa mennä kysymään henkilökohtaisuuksia. Välillä kuitenkin lipsahti: sen äiti oli jäänyt junan alle, edunvalvoja oli luvannut antaa satasen matkarahaksi Tallinnanristeilylle. Välillä oltiin ihan messissä: Tallinnan vanhakaupunki on nätti paikka ja siellä on hyviä ravintoloita, isälle pitää tuoda tuliaisia. Ja tosiaan se puhe-etäisyys: sain sen pysyttelemään vähän kauempana puhumalla tosi lujaan ääneen. Oli pakko, kun en pysty itse oikein käsittelemään tilanteita, joissa joku tuntematon tulee iholle.

"Asiat voisivat olla tosi paljon huonommin" on harvoin lohduttava repliikki silloin, kun sen lausuu joku muu, ainakaan jos kyseistä replaa on ikinä käytetty mitätöimään oma surusi, huolesi tai ahdistuksesi. Jokaiselle se oma paha olo on isoin asia, koska se on lähimpänä. Jos näin ei ole, jossain on jotain pielessä. Mutta silloin kun omaehtoisesti totetaa, että asiat voisivat todella olla tosi paljon huonommin, sitä antaa helpommin anteeksi itselleen ettei olekaan niin kuin haluaisi tai voisi olla. Jos vaikka päädyn pysyttelemään näin lähellä normaalia, niin eiköhän tämä elämä tästä lutviudu omin toiminkin. Elämä opettaa, kun uskallan jo kohdata sen.

Asiat voisivat olla tosi paljon pahemminkin: http://www.januaryfirst.org/www.januaryfirst.org/About_Me.html .