Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa jonkin aikaa. Syy on siinä, että elämä on ottanut ja vienyt mennessään, mikä on hurjan positiivista ja edistykseksi laskettakoon. Ainakin mulla on ollut aina vaan hauskempaa tämä eleskely, vaikka elämisen vaikeudet ja hankaluudet eivät ole välttämättä helpottaneet. Olen ehkä oppinut suhtautumaan niihin eri lailla.

Jossain vaiheessa, enkä oikein pysty määrittelemään tarkemmin, että milloin, olen vaan antanut periksi. Kaipaan jotain rutiineja, mutta minulle riittävät ruoka- ja unirutiinit. Muun kanssa pärjäilen sitten omalla mallillani. Ei ole ihan vielä selvinnyt, mikä tämä muu malli on, mutta yritän puuhailla niin kuin on minulle luonnollista.

Pakoista luopumista on tapahtunut, ja mitä vähemmän erilaisia pakkoja on, sitä helpompaa elämästä on tullut. Elämästä on tullut myös onnellisempaa ja tuottavampaa: pystyn tekemään epämieluisiakin asioita ja tsemppaamaan aiempaa paljon paremmin, kun ei tarvitse suorittaa ja tsempata pakolla, vaan pikemminkin kannustuksella ja tulevaisuusajattelulla. "Nyt on pakko tehdä näin ja näin" on raskas ajatus, "mieti miten kivaa on sit kun" on hyvää mieltä tuottava ajatus.

Ja viime viikolla sitten törmäsin ajatukseen, josta voisi tulla hyvä motto ainakin joksikin aikaa. Englanniksi ajatus on yksikertaisuudessaan "Doing is believing", "Tekeminen on uskomista". En tiedä mistä tämä ajatelma on alun perin peräisin, mutta omassa tulkinnassani se liittyy kauhean positiivisiin ajatuksiin siitä, että voin oppia nauttimaan tekemisestä pelkäämisen sijaan. Ja siihen, että olen jo huomannut, että tekeminen on kivaa ja luo minulle uskoa omaan itseeni, omiin kykyihini, omaan ajatteluuni. Siinä, missä masentuneena tekeminen oli aina täynnä epäonnistumisen uhkaa, nykyään tekeminen on aina ylpeyden aihe, oli lopputulos mitä tahansa. Tekemiseen ryhtyminen on edelleen hankalaa ja kynnyksen ylittämistä, mutta tämä ajatelma on jo useampaan otteeseen toiminut riittävänä lisämoottorina, niin että ryhtyminen on alkanut innostuksesta ja tsemppihengestä, sillä tuntuu hyvältä voida uskoa itseensä. 

Tämä ei kyllä varmaan olisi onnistunut tähän malliin, ellei tässä ensin olisi käyty muita suuria muutoksia läpi henkilökohtaisten uskomusten saralla. Esimerkiksi se, että arvoni ihmisenä ei riipu siitä mitä teen tai saan aikaan tai mikä lopputulos on, on pitkän pohdinnan ja harjoittelun tulos. Myöskin se, että tekeminen ei ole automaattisesti itseyttäni uhkaavaa, eikä edes muita ihmisiä uhkaavaa toimintaa joka kerta, vaan se on vain puuhastelua. Se, että ruumiillisuuteeni liittyvät tekemiset kuten syöminen ja lepo eivät ole puhdasta ajanhukkaa, jotka vievät aikaa tärkeiltä tekemisiltä, vaan olennaisia ihmisyyden perusasioita, on ollut myös vaikea hyväksyä, mutta sen hyväksyminen ja niiden asioiden toimittaminen tarpeen mukaan on puolestaan vapauttanut paljon energiaa ja aikaa kaiken muun tekemiseen. Kaikkea ei tarvitse myöskään enää suunnitella loputtomasti, sillä olen havainnut että ihan yhtä hyvin tulee tehtyä, vaikka ei niin jokaista askeltaan suunnittelisikaan - pitää vaan tunnistaa ne suunnittelua kaipaavat asiat niistä, joita ei tarvitse.

Tuntuu, kuin olisi taas ihan alussa tässä elämispuuhastelussa, mutta tämä on kyllä varsin erilainen alku edelliseen verrattuna. Edellinen käynnistyi työntövoiman, pakon, sanelemana, tällä kertaa mennään minun haluamisteni ja tarpeideni vetovoimalla. Nyt ei olla armollisia itselleen, nyt ollaan sallivia. Nyt ei luoda järjestystä ja pohdita motiiveja, menneisyyttä ja syitä, nyt ollaan ja tehdään. Eletään. Koska sille on tämän kaiken jälkeen tilaa ja minulla riittää nyt uskoa itseeni. Ainakin useimpina päivinä.