torstai, 4. maaliskuu 2010

Hyvä motto.

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa jonkin aikaa. Syy on siinä, että elämä on ottanut ja vienyt mennessään, mikä on hurjan positiivista ja edistykseksi laskettakoon. Ainakin mulla on ollut aina vaan hauskempaa tämä eleskely, vaikka elämisen vaikeudet ja hankaluudet eivät ole välttämättä helpottaneet. Olen ehkä oppinut suhtautumaan niihin eri lailla.

Jossain vaiheessa, enkä oikein pysty määrittelemään tarkemmin, että milloin, olen vaan antanut periksi. Kaipaan jotain rutiineja, mutta minulle riittävät ruoka- ja unirutiinit. Muun kanssa pärjäilen sitten omalla mallillani. Ei ole ihan vielä selvinnyt, mikä tämä muu malli on, mutta yritän puuhailla niin kuin on minulle luonnollista.

Pakoista luopumista on tapahtunut, ja mitä vähemmän erilaisia pakkoja on, sitä helpompaa elämästä on tullut. Elämästä on tullut myös onnellisempaa ja tuottavampaa: pystyn tekemään epämieluisiakin asioita ja tsemppaamaan aiempaa paljon paremmin, kun ei tarvitse suorittaa ja tsempata pakolla, vaan pikemminkin kannustuksella ja tulevaisuusajattelulla. "Nyt on pakko tehdä näin ja näin" on raskas ajatus, "mieti miten kivaa on sit kun" on hyvää mieltä tuottava ajatus.

Ja viime viikolla sitten törmäsin ajatukseen, josta voisi tulla hyvä motto ainakin joksikin aikaa. Englanniksi ajatus on yksikertaisuudessaan "Doing is believing", "Tekeminen on uskomista". En tiedä mistä tämä ajatelma on alun perin peräisin, mutta omassa tulkinnassani se liittyy kauhean positiivisiin ajatuksiin siitä, että voin oppia nauttimaan tekemisestä pelkäämisen sijaan. Ja siihen, että olen jo huomannut, että tekeminen on kivaa ja luo minulle uskoa omaan itseeni, omiin kykyihini, omaan ajatteluuni. Siinä, missä masentuneena tekeminen oli aina täynnä epäonnistumisen uhkaa, nykyään tekeminen on aina ylpeyden aihe, oli lopputulos mitä tahansa. Tekemiseen ryhtyminen on edelleen hankalaa ja kynnyksen ylittämistä, mutta tämä ajatelma on jo useampaan otteeseen toiminut riittävänä lisämoottorina, niin että ryhtyminen on alkanut innostuksesta ja tsemppihengestä, sillä tuntuu hyvältä voida uskoa itseensä. 

Tämä ei kyllä varmaan olisi onnistunut tähän malliin, ellei tässä ensin olisi käyty muita suuria muutoksia läpi henkilökohtaisten uskomusten saralla. Esimerkiksi se, että arvoni ihmisenä ei riipu siitä mitä teen tai saan aikaan tai mikä lopputulos on, on pitkän pohdinnan ja harjoittelun tulos. Myöskin se, että tekeminen ei ole automaattisesti itseyttäni uhkaavaa, eikä edes muita ihmisiä uhkaavaa toimintaa joka kerta, vaan se on vain puuhastelua. Se, että ruumiillisuuteeni liittyvät tekemiset kuten syöminen ja lepo eivät ole puhdasta ajanhukkaa, jotka vievät aikaa tärkeiltä tekemisiltä, vaan olennaisia ihmisyyden perusasioita, on ollut myös vaikea hyväksyä, mutta sen hyväksyminen ja niiden asioiden toimittaminen tarpeen mukaan on puolestaan vapauttanut paljon energiaa ja aikaa kaiken muun tekemiseen. Kaikkea ei tarvitse myöskään enää suunnitella loputtomasti, sillä olen havainnut että ihan yhtä hyvin tulee tehtyä, vaikka ei niin jokaista askeltaan suunnittelisikaan - pitää vaan tunnistaa ne suunnittelua kaipaavat asiat niistä, joita ei tarvitse.

Tuntuu, kuin olisi taas ihan alussa tässä elämispuuhastelussa, mutta tämä on kyllä varsin erilainen alku edelliseen verrattuna. Edellinen käynnistyi työntövoiman, pakon, sanelemana, tällä kertaa mennään minun haluamisteni ja tarpeideni vetovoimalla. Nyt ei olla armollisia itselleen, nyt ollaan sallivia. Nyt ei luoda järjestystä ja pohdita motiiveja, menneisyyttä ja syitä, nyt ollaan ja tehdään. Eletään. Koska sille on tämän kaiken jälkeen tilaa ja minulla riittää nyt uskoa itseeni. Ainakin useimpina päivinä.

 

 

tiistai, 8. joulukuu 2009

Anarkiaa!

Heräsin aamulla 4.30 ja yritin puolisen tuntia saada unta, pakottaa itseni nukahtamaan, maanitella itseni nukahtamaan samalla kun stressasin siitä, kun ei nukuta kun on stressiä. Sitten nousin ylös, söin pienen aamupalan ja aloin puuhastelemaan työhommia. Tunnin päästä alkoi väsyttää ja palasin sänkyyn. Nukahdin.

Ja plingplong, tässä tuli sitten rikottua ainakin kolmea sääntöä. 1) Yö on nukkumista varten, 2) yöllä ei saa syödä, 3) heräämisen jälkeen ei ole mitään syytä mennä takaisin nukkumaan. Herätyskelloon herättyäni olikin sitten valtavan haltioissani omasta anarkiastani.

En tiedä missä vaiheessa elämässä on tullut mukaan kuvioihin sellainen yletön sääntöuskovaisuus, mutta oletan, että joskus lapsena, lapsen elämä kun oli kieltoja, komentoja ja sääntöjä täynnä. Meillä saattoi olla vielä niinkin, että siinä missä kiellot, komennot ja säännöt artikuloitiin välittömästi ja äänekkäästi, lupia ei oikeastaan koskaan. Eli oli ikäänkuin lupa tehdä kaikkea, mille ei napsahtanut kieltoa tai sääntöä sanktioiden siivittämänä heti tekemisen ohessa tai sen jälkeen. Lakkasin kysymästä "Voinko?" tai "Saanko?" varsin pienenä,  ellei ollut sitten kyse kavereiden luokse lähtemisestä, suurin piirtein tokaluokalla. Olisiko siihen mennessä sitten säännöt tulleet jo selviksi? Muistan kuitenkin monesti pähkäilleeni itsekseni voiko tai saako jotain tehdä, mutta yleensä lopputulemana oli, että ei voi tai ei saa. Mahdollisesti myös, että ei kannata.

Toisaalta suuri osa niistä säännöistä on keskenään ristiriitaisia tai toisensa kumoavia, koska ne ovat mahdottomia toteuttaa. Esimerkiksi "pitäisi osata jo, ilman mitään yrittämisiä tai harjoittelemisia", mutta sitten kuitenkin "vain niska limassa raataminen on arvokasta ja kunnioitettavaa". Tai "töitä pitää tehdä vähintään 10 tuntia päivässä", "vain kotiruoka on oikeaa ruokaa", "liikuntaa pitää harrastaa pari tuntia päivässä" ja "nukkua pitää ainakin 8 tuntia yössä". Tai "pitää aina olla saatavilla kun toiset tarvitsevat apua", "elämässä pitää olla päivittäin ne tietyt rutiinit, koska muuten ollaan hunningolla" ja "itse ei pidä tarvita tai haluta mitään". Kaikki säännöt ovat tietysti niitä kaikkein tärkeimpiä toteuttaa, koska ei kai niitä olisi, jos ne eivät olisi hyvin olennaisia. Ja jos ei pysty elämään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä on sitten huono, laiska, tyhmä ja ennen kaikkea paha ihminen, jolla ei ole arvoa.

Ja sääntöjä on varmaankin elämän varrella vain kertynyt lisää. Sääntöorientoituneena ihmisenä sitä nimittäin lukee kaikki ohjeet, suositukset, vinkit, toimintamallit jne. sääntöinä, jotka on toteutettava, tai muuten. Ehkä juuri tämän takia itseapukirjallisuuden lukeminen on ollut pääasiassa raskasta tai lamauttavaa. Ja luultavasti juuri tämän takia terapiassa käydessä on ollut niin ajoittain niin omituista käydä: yksi säännöistä kun nimittäin on ollut, että muita ei saa huolestuttaa ja muiden ihmisten mieltä ei saa pahoittaa omilla jutuillaan. Ja erityisesti tämän takia se oma masentumisen muotoni pelkistyy sanaan EI!, lamautumiseen ja elämänpiirin pienenemiseen äärimmäisen pieneksi karsinaksi.

Ja mitenkä sitä sitten käy tätä vastaan taistelemaan? Tekemällä vaan asioita, joita haluaa, silloin kun haluaa. Vastaamalla omiin tarpeisiinsa. Vaikka säännöt sanoisivat mitä tahansa. Yksinkertaisen kaunis toimintamalli, joka on ehkä pelottavinta ikinä, vaikka sitä on nyt tullut harjoiteltua jo pidempään. Mitä jos haluankin tehdä typeryyksiä tai pahaa tai huonoja asioita? Säännöthän ovat olemassa nimenomaan minun ja maailman suojelemiseksi itseltäni. Tässä ei auta kuin jaksaa muistuttaa itselleen, että olen tehnyt ihan hyviä ja fiksuja valintoja silloinkin, kun olen tehnyt ihan mitä huvittaa säännöistä piittaamatta. Se, ettei ole sääntöjen orja ja uhri ei suinkaan käytännössä näytä tarkoittavan sitä, että tekisi kauheuksia ja pahuuksia päivät pääksytysten ainakaan näin aikuisena. Suojamekanismi on jossain minussa itsessäni haluamisen ja toteuttamisen välissä, ei suinkaan sääntöjärjestelmässä ja uusien sääntöjen omaksumisessa.

Voin luottaa siihen, että muistan laittaa ulko-oven lukkoon. Ja siihen, että yritän käyttäytyä ihmisiksi, vaikka olisin vihainen. Ja siihen, että oon ihan kohtuudella ok, vaikka välillä menee paremmin ja välillä ei. Se on elämää se.  

tiistai, 27. lokakuu 2009

Alitajunta edistyy itsekseen.

Heräsin tänään unesta sanoihin "Jos se ei vaadi kuolleiden kanssa puhumista, yhteyttä ufoihin tai tähtien asennon muuttumista, niin enköhän mä selviydy". En muista juurikaan, mitä unessa tapahtui, mutta jotenkin se liittyi työjuttuihin.

Oon tässä viime aikoina miettinyt paljon ahdistusta ja mitä ahdistus on ja tarkoittaa. Päätellen siitä, että ahdistus on niin iso osa mun elämää, siitä täytyy olla jotain hyötyäkin. Mutta kuitenkin pidän ahdistusta tosi pahana, eikä sitä saisi olla.

Oon tullut sellaiseen tulokseen, että kaikki ahdistus ei ole samaa, vaan että pikemminkin on olemassa laaja skaala, jonka positiiivisessa päässä ahdistus on lupa ottaa rauhallisesti ja pitää hengähdystaukoa. Koska sellaista lupaa on muuten vaikea saada itselleen annettua, tämä on ollut tosi olennainen positiivinen puoli ahdistuksessa.

Negatiivisessa päässä puolestaan ahdistus on lamauttavaa, pahimmillaan sitä, että pyrkii olemaan olematta olemassa. Ja siitä on lyhyt askel masennukseen. Masennus kun on mulle kuitenkin enimmäkseen sitä, että koska millään ei ole mitään väliä, mitään tunteita ei oikeastaan ole ja erityisesti mulla itselläni ei ole mitään väliä, voin tehdä tai olla tekemättä ihan mitä vaan sen mukaan, mitä itseni ulkopuolella tapahtuvat asiat näyttävät vaativan. Negatiivinen ahdistus on siten oikeastaan vielä pelottavampi tila kuin masennus: masennuksen kanssa pärjää, ahdistuksen kanssa käpertyy itsensä ulkopuolelle pakoon ihan kaikesta ja on näkymätön. Masentuneena on selvästi jotain pielessä, ahdistuneena ei ole mitään, yleensä ei edes huomaa olevansa ahdistunut, ja ainoa halu on nukkua.

Tuosta negatiivisesta ahdistuksesta on sitten tullut se ahdistuksen sanaton pahuus, ahdistuksen pelko. Ja koska ahdistus on itsessään ahdistavaa, ja lisäksi toimii ikäänkuin liukumäki siitä positiivisesta negatiiviseen, on tosi vaikea tietoisesti huomata, että koska ahdistus alkaa, ahdistuksen alussa kun ei ole oikeastaan niitä negatiivisia merkkejä, joihin olen tottunut kiinnittämään huomiota, koska ne vaativat huomiota. Ja kun ne negatiiviset merkit alkavat kasautua, onkin jo hankalaa ja aikaavievää nousta sitä liukumäkeä ylös ainakaan omin avuin.

Mutta jos nyt alkaisin ymmärtää tätä ahdistustani positiivisine puolineen negatiivisten lisäksi, voisin oppia elämään sen kanssa. Ihan ensiksi julistan, että tasapainoisen neutraalin ja kevyesti ahdistuneen olotilan välistä löytyvät sellaiset fiilikset kuin "rento", "rauhallinen", "rauhoittumista kaipaava" ja "levoton". Ainakin näin aluksi. Vähän vaikea sanoa vielä, kun olen tässä ihan noviisi, mutta ehkäpä tämäkin tästä harjoittelemalla.

torstai, 24. syyskuu 2009

Propsit Niklakselle.

Niklas Herlinin blogikirjoitus isästään on mahtavan katarttinen lukukokemus. Ei pelkästään siksi, että joku kehtaa sanoa, miten vanhempansa kanssa elämisen todellisuudessa itse koki, vaan erityisesti siksi, että sitä ei saisi sanoa ääneen. Paitsi ehkä terapeutille, jos ei ole kestänyt lapsuuttaan kuin mies, vaan on jotenkin epänormaalin heikko ja lapsellinen.

Mutta ylipäänsä vanhempia kohtaan pitäisi osoittaa ainoastaan kunnioitusta ja lämpimiä tunteita, sillä muuten ei ole riittävän kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja pahasta, jonka vanhemmat ovat lapselle antaneet ihan hyvää hyvyyttään. Jostain on tullut sellainenkin sanonta vastaan, että "Jokainen äiti on omalle lapselleen se paras äiti" ja oletettavasti isien suhde lapsiinsa menee samalla logiikalla. Valitettavasti sanontojen alkupäässä on usein ollut liian vähän mielikuvitusta tai käsitystä elämän raadollisuudesta. Sanontoihin ei myöskään oikein mahdu ajatus elämän hetkellisyydestä: joinain hetkinä varmasti jokainen vanhempi on lapselleen se paras, ja joinain toisina taas ei, sillä kukaan meistä ei voi vetää täydellisesti 24/7, ei edes vanhempana.

Toisaalta vanhemmilta ei tällaisessa perinteisessä perheajattelussa vaadita kunnioitusta lapsiaan kohtaan. Tai ehkä sen verran kunnioitusta lapsen tarpeita kohtaan, että "lapsi leivän taloon tuo". Lapset nyt vaan tarvitsevat jotain muutakin elääkseen ja kasvaakseen hyvin kuin ruokaa, puhtautta ja katon pään päälle, eivätkä ne henkiset, sosiaaliset tai emotionaaliset tarpeet eroa mitenkään aikuisen vastaavista. 

www.uusisuomi.fi/nakokulmat/niklasherlin/pahan-ihmisen-seurassa

 

 

tiistai, 22. syyskuu 2009

Kalenteri.

Ostin kalenterin. Ensimmäisen kerran muutamaan vuoteen. Olen jopa täytellyt sitä. Ensiksi kaikenlaisilla väistämättömillä ja kivoillakin tapahtumilla ja sittemmin jopa puuhastelusuunnitelmilla. Se on tosi symppis, neliön muotoinen ja kännykän pituinen, ja joka päivälle on vain 9 riviä, niin että päiviin ei voi tunkea suunnattomasti ohjelmaa. Ja kannessa on flamingo.

Hei, jos flamingot pystyy seisoon tuntikausia yhdellä hauraalla jalalla mutavellissä, niin miksen mä pysyisi tolpillani kahdella aika rotevalla?