Pääsin puhumaan psykiatrille, että mitäs nyt. Psykiatri ehdotti kognitiivista terapiaa ja antoi kasan testejä kotona tehtäväksi. En ole ikinä eläissäni saanut BDI-testistä niin matalia pisteitä kuin nyt, 14.

Psykiatrin luona selvisi myös, että diagnoosi on "ahdistus", eikä suinkaan "pelko". Olen aina luullut, että ahdistus on sana mitä käytetään kuvaamaan sitä tilaa, kun tuntuu pahalta ja vaikealta, mutta ei ole mitään hajua siitä, mikä olisi pielessä tai mitä sitä oikeasti tuntee. Mutta ilmeisesti "ahdistus" on sitten kaikki, mikä nyt ei ole suoraan masennusta tai paniikkihäiriötä.

Sain myös sosiaalisia ja esiintymispelkoja mittaavan testin. Esiintymispelkoja ei juuri ole, sen sijaan sosiaalisia pelkoja vaikka muille jakaa. Sosiaalisia pelkojakaan ei juuri ole tilanteissa, joissa joudun kohtaamaan tuntemattomia ihmisiä tai kivoja tuttuja. Sen sijaan tilanteissa, joissa isäni on paikalla, pelottavat nekin asiat, jotka eivät normaalielämässä pelota lainkaan. Ja toisaalta, sosiaalisia pelkoja tai ylipäänsä mitään pelkoja koen lähinnä tilanteissa, jotka jotenkin muistuttavat tilanteita, joissa olen ollut lapsena ja joutunut isän käsittelyyn. Tai äidin.

Seuraavaksi pitäisi laittaa meili psykoterapeutille, joka on erikoistunut kognitiiviseen terapiaan ja kertoa meilissä, että mitä tarvitsen ja haluan terapialta. Haluaisin, että ei pelottaisi niin paljon ja että pystyisin elämään pelon kanssa silloin kun tunnen pelkoa. Ja että joku pystyisi auttamaan mua oppimaan, miten pelon kanssa eletään. Tuntuu tosi pöljältä pyytää apua tällaisten asioiden kanssa, jotka "kaikki muut" oppivat lapsuudessaan, mutta mä en oppinut kuin pelkäämään, ja sen sitten perinpohjaisesti.

Tavallaan tuntuu tosi mukavalta, että apua on saatavilla. Tavallaan olen vihainen, että olen tässä tilanteessa. Täytyy yrittää kääntää se viha voimaksi.