Vau. Terapeuttini on tosi päheä tyyppi. Hänellä on samanlainen kuivakka huumorintaju kuin mulla, ja lisäksi aika napakka kommentointitapa. Ja hyvä rytmitaju.

Tänään myönsin ääneen, että pelkoa on helpompi kestää kuin niitä kaikkia muita mahdollisia tuntemuksia, mitä itselläni tai muilla on toiminnastani johtuen. Myönsin myös ääneen, että minulla on aika kohtuuttomia vaatimuksia itselleni, eivätkä ne ole tulleet tyhjästä, vaan olen oppinut ne jo aika pienenä. Ja että oppimatta olemaan uskomatta niihin vaatimuksiin on oletettua hankalampaa. Koska sieltä alta löytyy sellaisia kysymyksiä kuin että "onko sillä mitään väliä tai merkitystä, mitä minä haluan, uskon tai teen?", "onko minulla mitään merkitystä tai väliä?" Nämä kysymykset aiheuttavat paljon surua ja vihaisuutta.

Soitin myös äidilleni ja kysyin lapsuudestani. Äiti kertoi, että he antoivat minun kiukutella uhmaikäkiukkuni yksikseni. Minua myös kiusattiin koulussa jättämällä yksin ja haukkumalla, mistä olin sitten kotona raportoinut. Kysyin, että soittivatko he kouluun tai mitä asialle tehtiin. Äiti kertoi, ettei mitään. Muistan itsekin, että äiti vaan toisteli, että "älä välitä, et vaan välitä ja se loppuu siihen" ja "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Terapeutti totesi tähän, että jäin aika yksin tunteideni kanssa. No niinpä taisin jäädä.

Olen niin vihainen, että tekisi mieli soittaa oikein perinteinen haukkumapuhelu äidille. En kuitenkaan soita, koska se olisi typerää. Sen sijaan annan itselleni luvan olla vihainen ja itkeä. Ja sen jälkeen laitan kamat kasaan ja lähden viettämään pääsiäistä mieheni ja appivanhempien kanssa mökille. Seurassa, jossa saa olla ihan mitä on.