Olen viime päivinä suorittanut yli voimavarojeni.

Ja miten mahtavalta se tuntuukaan. Siis suorittaessa ja välittömästi sen jälkeen. Suorittamista oikealle ja suorittamista vasemmalle, olen voittamaton! Kerrankin teen jotain oikein.

Yli rajojensa suorittamisen huomaa vasta tunnin-pari jälkijunassa. Syömisen ja juomisen unohtuessa ruumis nääntyy: en salli itselleni edes vessakäyntejä kuin viime hädässä. Joudun nukkumaan päiväunet, olen jatkuvasti huonolla tuulella, en pysty olemaan ihmisten kanssa kun henkistä energiaa ei enää riitä.

Ja pahinta on, että henkisesti väsyessä vanhemmat alkavat toitottaa päässäni. Kun mikään menee edes hiukan pieleen, ei valmistu ajoissa, ei lähde liikkeelle ajoissa:

"keskitys nyt vähän",
"ei tosta sun hommasta mitään tu",
"yritäppäs nyt",
"huonosti tehtyyn ei olis kannattanut tuhlata noin paljon aikaa",
"ei tollasesta voi väsyä",
"otat vaan itseäs nyt niskasta kiinni",
"älä aina valita",
"turha kuule kerjätä sääliä",
"ryhdistäydy nyt",
"ole hiljaa, ei tollasta jaksa kuunnella",
"oletsä hullu?"

Viimeisellä repliikillä on ollut aika paljon käyttöä sen jälkeen kun huomasin vanhempieni puhuvan päässäni. Vaikea sanoa onko oudompaa, että lannistan, latistan ja väsytän itseäni entisestään moisilla ulkoaopituilla typeryyksillä vai havahtua siihen, että vanhemmat laukovat typeryyksiään päässäni. Viimeksimainitulla latistustenkäsittelytavalla, eli visualisoimalla vanhempani sanomaan niitä kuulemiani kommentteja on kuitenkin se etu, että käsitän, että nämä jostain selkärangasta kumpuavat lausunnot eivät suinkaan ole itseni minuun kohdistamiani ajatuksia. Ne ovat jonkun muun minuun  kohdistamaa tällä hetkellä (ja monesti silloin aiemminkin) täysin ansaitsematonta arvostelua.

Mistä tämä arvostelu tulee? En ole pettynyt itseeni, ihmiset ympärilläni tällä hetkellä eivät ole pettyneitä minuun. Se tulee siitä, että pelkään ihmisten pettyvän minuun, ja kohtelevan minua sitten sen mukaan. Teoria varmaankin on, että jos arvostelen itse itseni ennen kuin muut ehtivät, se ei tunnu sitten niin pahalta, kun se ei tullut yllätyksenä. Teoriassa myös yritän kovempaa, jos en koe onnistumista. Eikä tule lopetettua tuota yrittämistä, kun ei ole saavutettu mitään, joka vihjaisi, että voisi pitää taukoa.

Käytännössä kuitenkin minulla on koko ajan paljon pahempi mieli kuin olisi tarpeellista ja siten paljon vähemmän energiaa tehdä mitään mitä haluaisin tehdä. Käytännössä järjetön lannistaminen johtaa lannistumiseen, siihen että ei tee mitään arvostelun pelossa.

Suorittaminen ja siitä johtuva sulkeutuminen on huono vanha tapa, joka näyttää lisäävän tuota sisäistettyä lannistamista eksponentiaalisesti. Vanhoihin tapoihin on näköjään liian helppo palata. Yritän keksiä miten tästä kehitetään uusi käytös- ja ajatusmalli. Ensimmäinen askel mahtaa olla omien ruumiillisten ja emotionaalisten tarpeiden tarkempi huomioiminen, siitä huolimatta että tehtäviin asioihin pitää kiinnittää huomiota useamman tunnin ajan päivässä. Mietin niitä muita sitten kun saan tämän ensimmäisen mallilleen.