Yksi suurimpia elämää hankaloittavia asioita on jälleen se, että en osaa yhdistää tunne-elämää ja muuta elämää. Jos tuntuu joltain, niin tuntuu sitten niin voimakkaasti, etten kykene mihinkään muuhun keskittymään. Toisin sanoen, jos olen vihainen tai surullinen tai peloissani, niin siinähän olen, enkä muuta voi. Terapeutin mukaan kyseessä on ihan normaali vaihe. Ja ilmeisesti uhmaikäisillä on vastaavanlaisia ongelmia.

Uhmaikäisillä ei kuitenkaan ole vastaavanlaisia velvollisuuksia, mikä tekee tästä ongelmasta, jos ei yhtään sen suurempaa, niin hiukan monimutkaisemman selvittää. Valitettavasti myöskin omia selviytymiskeinoja on yhtä monta kuin uhmaikäisellä.

Joten olen tässä lukenut erilaisia varhaiskasvatusartikkeleita. Niiden innoittamana kysäisin äidiltäni, että miten vanhempani toimivat kun mulla oli uhmis? Äiti vastasi, että "Jätimme sut rauhaan". Terapeuttini suomensi, että "Sinut jätettiin yksin tunteidesi kanssa". Suomennos oli hyvin surullista kuultavaa, mutta todellista.

Niinpä olen nyt viikon ajan jälleen yrittänyt jakaa huomiota tunteilleni oikein tietoisesti. Aamulla mietin herätessä, millaisia tunteita unien jäljiltä on. Päivällä yritän toimia tunteideni mukaan, ja jos ahdistaa, yritän pohtia mitä ahdistuksen alla on, ja jos se ei selviä, yritän katkoa ahdistuksen kiinnittämällä huomion johonkin muuhun. Yleensä katkaisun jälkeen alla oleva tunne selviää. Illalla yritän keksiä, mihin päivällä tekemiini asioihin tai ratkaisuihin voisin olla tyytyväinen ja mistä voisin tuntea ylpeyttä.

On todella, todella vaikea uskoa, että minun tunteeni olisivat mitenkään merkittäviä tai että niihin pitäisi tai saisi kiinnittää huomiota. Ja vielä vaikeampaa on uskoa, että tunteet ovat hyviä silloinkin kun ne ovat pahoja, ja että tunteisiin huomiota kiinnittämällä hyvät tunteet vahvistuvat ja pahat laantuvat siedettäviksi. Niin että hyvien tunteiden voimalla pystyy tekemään vaikka mitä ja pahat eivät häiritse liikaa.

Koko asetelman epäreiluus aiheuttaa minussa suurta halua heittäytyä lattialle selälleen ja potkia seinää ja huutaa. En ole kuulemma koskaan tehnyt mitään sellaista, uhmaikäni meni ohi aika huomaamatta, sanoo äitini.  Niinpä.  Menen nyt testailemaan,  miltä  uhmailu tuntuu.