Heräsin taas lentokenttäpainajaiseen ja oli pakko nousta ylös ja tehdä jotain muuta, että ahdistus unohtuu ja voi jatkaa unia. Lohduttelu ei vaan auta, eikä uskottelu, että se oli vaan painajaista, ei elämää.

Herättyäni uudelleen aloin miettimään painajaista ja sitä miksi tunteet ovat todellisia, vaikka tarina muuttuu. Hätä ja pelko ovat todellisia, koska ne kumpuavat kymmeniä vuosia kestäneestä jo vanhempiani vaivanneesta uskomuksesta, että pitää tietää ja osata, koska se tarkoittaa, että pystyy hallitsemaan niin itseään kuin ympäristöään (tai ainakin ympäristöään). Koska jos ei jo tiedä ja osaa, niin on viallinen, huono ja paha. On paitsi vaarallista, myös huolestuttavaa, harmillista ja pettymystä aiheuttavaa, jos ei pysty hallitsemaan itseään ja ympäristöään, ja tuon hallinnan ylin muoto on tietäminen ja osaaminen.

Jos pystyisin luopumaan tästä uskomuksesta ja hallintapakosta, niin elämä olisi paljon kevyempää. Ei tarvitsisi käyttää niin paljon energiaa huolehtimiseen. Ja kun katsoo elämää taaksepäin, kaikki parhaat tapahtumat ja asiat ovat joka tapauksessa loksahtaneet kohdalle ilman ylenpalttista huolehtimista, osaamista ja tietämistäkin, joskus jopa täysin sattumalta. Miksei tällaista loksahtelua sattuisi tulevaisuudessakin?

Toisaalta tiedon ja osaamisen ylettömän palvomisen lopettaminen vaatii sitä kannattelevien uskomusten selvittämistä ja alasampumista. Nopein tie sinne mahtaa olla, että kaivaa kaikki kauheimmat haukkumanimet: laiska, tyhmä, hullu, vajaa, huono, sairas, ei mitään ja yrittää muokata niistä jotenkin positiivisia ilmauksia. Niin, että ne kuvaavat sitten loppupeleistä kuitenkin jotain hyvää. Jonkinlaista inhimillistämistä pitäisi varmaan tietämiselle ja osaamiselle tehdä, että ei tarvitsisi tavoitella jotain jo lähtökohtaisesti täysin saavuttamatonta. Ympäristön hallintaan tässä ei varmaan oikeasti olla koskaan uskottukaan, mutta itsen hallintaan kyllä. Ja ajan hallintaan. 

?