Olen jättänyt muut kehittymisprojektit vähän sivummalle säätäessäni tämän syyllisyysnoidankehän kanssa. Olen jäänyt joinain työpäivinä kotiin, olen syönyt joinain päivinä liikaa, olen uppoutunut töihini kotonakin, ja siten laiminlyönyt omaa hyvinvointiani ja perheeni hyvinvointia, josta tunnen syyllisyyttä. Mutta tämä syyllisyys ei ole enää sellaista lamauttavaa, vaan se on aikaansaavuutta aiheuttavaa. Jos tunnen syyllisyyttä jostain, lähden ennen pitkää toimimaan niin, ettei syyllisyyttä tarvitse enää kantaa.

Tämä on varsin mielenkiintoinen muutos. Syyllisyydentunnon kantaminen oli ennen yksi päivittäisiä elämäntehtäviäni: saatoin pääasiassa kantaa syyllisyyttä ja hoitaa muuta elämistä ikäänkuin sivutoimisesti useita päiviä kerrallaan. Nykyään syyllisyyttä kestää pahimmillaan muutaman tunnin ajan.

Olen ehkä saanut kiinni syyllisyydentuntoni perusmekanismista. Syyllisyyttä on paljon helpompi sietää kuin epäonnistumisen pelkoa. Yritin alkuun hokea itselleni syyllistyessäni, että ei ole mitään järkee, ei kannata, ei edistä mitään, ei ole hyödyksi, pistä pois jne... Tämä älyllistävä strategia ei kuitenkaan toimi, jos kuitenkin tunnetasolla siitä tietystä tunteesta on jotain hyötyä: se on tuttu ja jollain kierolla tavalla kätevä, koska sitä tuntiessaan ei tarvitse tuntea sitä vaikeammin käsiteltävää tunnetta.

Tällä hetkellä pyrin toimimaan niin, että kun tunnen syyllisyyttä, lopetan sen mitä sillä hetkellä teen, mikäli vaan mahdollista, ja yritän perustella itselleni miksi tunnen syyllisyyttä juuri nyt. Sitten yritän keksiä jonkin positiivisen puolen asiasta, jonka takia tunnen syyllisyyttä. Jos syyllisyydentunto johtuu perheen laiminlyönnistä, positiivista on tunnistaa, että näin on käynyt, myöntää se itselleen ja toimia tänään toisin. Jos tunnen syyllisyyttä siitä, että kirjoitin raporttia vain kaksi kappaletta, niin positiivista on, että ainakin kirjoitin kaksi kappaletta, eikä koko päivä mennyt pelkkiin tukitoimiin.

Vaikka positiivisuus kuulostaa ideana aika amerikkalaistyylisen kamalalta, se toimii käytännössä syyllisyyspilven hajottamisessa oikein hyvin, mikä on puolestaan oleellista, mikäli aikoo elää elämänsä, eikä pelkästään käpertyä itseensä ja olla tekemättä mitään epäonnistumisen kauhuja peläten.