Olin viikonloppuna kahtena päivänä peräkkäin sosiaalisissa tilaisuuksissa, mikä voitoksi laskettakoon. Yleensä jaksan tällaisia pukujuhlia kerran kahdessa viikossa korkeintaan. Ensimmäiset menivät varsin energisellä meiningillä, toisissa väsähdin ja sain päänsärkyä, mutta vedin ne läpi kuitenkin.

Molempiin lähteminen oli työn ja tuskan takana, mutta ehdottomasti sen arvoista, mikä luo uskoa siihen, että kannattaa elää välillä isoissa ihmisryhmissäkin, vaikka se etukäteen kamalalta tuntuukin.  Pienet ihmisryhmät ovat jo lähtökohtaisesti hallittavissa ja hauskoja, mutta isoissa tulee vielä sellainen "istunpa tähän nurkkaan miettimään, miksi kukaan ei tule juttelemaan mulle - aijoo, sehän johtuu siitä että ne on niin kauniita ja hienoja, eikä mulla ole mitään tarjottavaa, kun mä oon vaan mä" -refleksi päälle. Kai se on joku kouluelämän aikana syntynyt puolustusmekanismi, joka pitäisi kasvattaa irti. Vuori, Muhammed, suunta.

Toisen voiton saavutin sillä, että hyvin huonosti ja tuskaisesti flunssanalun kanssa painitun yön ja aamupäiväunien jälkeen jaksoin sitten kuitenkin vielä järjestellä, siivota ja imuroida. Mitään muuta en sitten jaksanutkaan, mutta hyvä näin. Huomenna jos selvitän viimeiset viisi laatikkoa, niin se on sitten siinä, kunnes tulee aikaa ja inspiraatiota järjestää samankaltaiset asiat samoihin laatikoihin ja hyllyihin. Huomenna on ensimmäinen oikea työpäivä.