Olen viimeiset pari viikkoa ollut pääasiassa vihainen ja sivutoimisesti katkera. Muu elämä on ollut tässä showssa pääosassa, mikä onnistuneeksi paranemisprosessiksi laskettakoon, erityisesti siltä osin etten ole tuota vihaisuutta ja katkeruutta mitenkään yrittänyt tietoisesti vaimentaa tai poistaa, vaan olen antanut niiden olla olemassa tuntematta  niistä sen suurempia syyllisyyksiä, häpeitä tai vastaavia.

Pari viikkoa sitten pikkuveli soitti ja kertoi pääsevänsä terapiaan uudelle tyypille, josta ei oikeastaan tiennyt mitään. Samalla hän halusi ikäänkuin tunnustaa syntejään, ja oli todella ihmeissään ja helpottunut, että tuominnut häntä yhtään mistään, olinpahan vaan huolissani siitä kun hänellä oli niin paha olla ja toivoin voivani auttaa jotenkin.

Sen jälkeen mietin sitten itsekseni, että millaiset vanhemmat saavat aikaan lapsia, jotka kuvittelevat että heidän kuuluu tuomita itsensä tai hankkiutua toisten tuomittavaksi ihan minipienistä rikkeistä? Siitä että maitoa kaatui pöydälle, eikä sitä heti siivonnut pois. Siitä, että on paha olla ja kertoo siitä jollekin. Siitä että kaipaa lohdutusta, tai että ylipäänsä haluaa mitään. Onko meillä jotenkin rima liian korkealla elämän suhteen, kun haluamme muutakin kuin vaan pärjätä päivästä toiseen tunteet tukahduttaen ja psyykkisen ja fyysisen sietokyvyn rajat jatkuvasti ylittäen?

Ihmettelin vielä vuosi sitten, että miten mulle on elämä jotenkin niin vaikeaa, kun lähes kaikille muille eläminen näyttää olevan aika helppoa (noin ylipäänsä, ei välttämättä päivittäin). Samanlaista ihmettelyä on esiintynyt kakkosluokalta saakka. Kolmosella lakkasin viemästä kavereitani kotiini tai käymästä muiden kavereiden luona. Kavereita en kehdannut tuoda kotiin, kun isästä ei koskaan tiennyt ja vaikutti siltä, että se oli muutenkin väärin. Kavereille lakkasin menemästä siinä vaiheessa, kun tulin kerran 20 minuuttia liian myöhään kotiin, ja äiti oli vastassa ihan hysteerisenä  itkien kaikkea sitä mitä olisi voinut sattua ja lisäksi vihaisena sitä, että hän oli nyt joutunut valvomaan vaikka kuinka kauan. Oli helpompi lakata menemästä ja sillä tavoin varmistaa ettei tullut uudestaan vahingossa tehtyä väärin, kuin jatkaa menemistä ja ottaa uudelleen mokaamisen riski.

Aloin käydä uudelleen kavereiden luona kylässä yläasteella: ne olivat yleensä yli-yön visiittejä, jompikumpi vanhempi ajoi mut kaverille ja tuli hakemaan tiettynä kellonaikana. Meille en ihmisiä päästänyt, en edes silloin kun vanhemmat olivat poissa, siltä varalta että jotain sattuu ja sitten siitä seurauksena sattuu jotain  kamalaa vanhempien toimesta.

Pärjääminen mahtaa olla sitä, että toimitetaan päivittäisen elämän vaatimat rutiinit siitä huolimatta, että pelottaa koko ajan: pelottaa kontrollin menettäminen, pelottaa mahdollinen rangaistus, pelottaa että tekee väärin vaikkei tarkoita, pelottaa että jotain sattuu, pelottaa että tekee jotain häpeällistä, pelottaa että muut tuomitsevat, pelottaa ettei pärjää. Noita samoja pelkoja tietysti on olemassa ihan elellessäkin, mutta ne eivät ole jokahetkisenä taakkana. Olen vihainen ja katkera vanhemmilleni siitä, että he opettivat minut ja veljeni pärjäämään: äiti pääasiassa näyttämällä hyvää esimerkkiä, isä pääasiassa hoitamalla tuon tuomitsemis-, vähättelemis-, ja pelottelemisaspektin. On edelleen välillä taisteltava kynsin ja hampain sen puolesta, että muistan olla tuomitsematta itseäni, nimeämättä virheitäni rikkeiksi tai jatkaa elämää sen sijaan että lipsahtaisin pärjäämään.

Ja unohtaminen tai unohduttaminen, tunteiden pois pistäminen, se on pahimman sortin pärjäämistä.