Se on paha kun voi jo illalla kertoa, että aamusta on tulossa huono ja töihin ei todennäköisesti ole menemistä. En tiedä mikä mahatauti on iskenyt, mutta toivottavasti se menee pian ohi, alkaa tämä oksentelu viedä voimat.

Haluaisin niin kovasti, että olisin niin kuin normaalit ihmiset, enkä antaisi rikkonaisten öiden tai pikkuvaivojen vaivata liikaa tai estää normaalia elämää. Mutta mittarini pyörivät edelleen yliherkkyydellä ja on vaikea keksiä tapaa, jolla ne lakkaisivat tekemästä niin. Vaikka ysin ja kympin päiviä ei ole juuri ollut, jo 6-7-8 saa minut hätääntymään, koska pitkään tuo 6-7-8 tarkoitti suoraan tipahtamista sinne 9-10:n tienoille pidemmäksi aikaa. Tuntuu siltä että uhriudun heti kun asiat menevät huonommalle tolalle. Osasyynsä on varmasti sillä, että perusahdistus on edelleen aika korkealla, vaikka se pääsee hyppäämään hallitsemaan elämää enää harvoin. Ja toinen syy on varmaan sillä, että vedin niin pitkään mistään äärilukemista välittämättä, että nyt on vaikea kalibroida. Mutta pääasiassa se on tottumiskysymys: oli niitä selviytymiskeinoja, jotka eivät enää nykytilanteessa päde, mutta olen niin tottunut käyttämään niitä, että on vaikea opetella niistä ulos nyt kun ne eivät ole enää tarpeellisia, mutta uudet selviytymiskeinot eivät ole vielä vakiintuneet.

Ehkä välittämättömyyteen pyrkiminen on sellainen setti, joka pitää yllä noita vanhoja keinoja, mutta johon ei sitten kuitenkaan ole enää paluuta. Pitäisi opetella olemaan jotenkin niin, että elelee asioiden kanssa. Olen varmaan tähän lopputulokseen tullut jo sata kertaa aiemminkin, mutta se näyttää olevan yksi näitä elämän oppitunteja, joita joutuu toistelemaan kunnes ne on huomaamattaan omaksunut. Ja omaksuminen on hankalaa, kun ei edes netistä löydy ohjeita, että miten tällainen projekti käytännössä elävässä elämässä suoritetaan. Useat osaavat kyllä kehottaa, että tällaiseen lopputulokseen pitää pyrkiä, mutta alkupisteen ja lopputuleman yhteensaattaminen on vaikeaa kun siinä keskellä on musta aukko.

Vähän kuin sanoisi kolmivuotiaalle, että kato tässä sulle uudet lenkkarit, laitas ne jalkaan ja nauhat rusetille, että päästään lähtemään. Tai pyöräilyä opettelevalle kuusivuotiaalle, että tässä on sulle pyörä, poljepa tuonne tien päähän ja takaisin että saadaan mummille kivoja kuvia. 

No, onneksi on tapahtunut selvää edistystä kuitenkin siinä, että paska aamu ei enää tarkoita automaattisesti sitä, että koko päivä on mennyt jo pieleen, ja pystyn jopa luottamaan siihen että tietynlaiset pahat olot kestävät aikansa ja menevät ohi aikanaan, ja niiden helpottamiseksi voi jopa tehdä jotain, muttei ole pakko. Olen myös onnistunut olemaan lannistumatta vaikeuksien ja vaikeiden tilanteiden edessä useampaan otteeseen, vaikka ne edelleen saavat minut hyvin jännittyneeksi ja hermostuneeksi. Olen lakannut jatkuvasti haukkumasta, potkimasta, häpeämästä ja syyllistämästä itseäni, jos en toteuta vaatimuksiani ja arvojani, vaan yritän sellaisissa tilanteissa useimmiten lohduttaa ja kannustaa itseäni. Ja joistain vaatimuksista ja arvoista olen pystynyt jopa luopumaan.

Nyt kun pystyisin luomaan näitä uusia positiivisia arvoja ja uskomaan itseeni ja arvostelukykyyni niin paljon, että pystyisin toteuttamaan niitä.