Jipii, lähes täysi työviikko töissä käyden. Tiistaina jäin kotiin sairastamaan, mutta muuten olen reipastellut töihin joka päivä.

Olen oppinut ottamaan itseni kiinni siitä aamuautomaatiosta, jossa jossain vaiheessa päähän tipahtaa ajatus, että olisi parempi, jos en mene töihin, koska... Yleensä sitä edeltää "paha olo", jota en vieläkään ymmärrä, mutta jolla saattaa olla jotain tekemistä paniikkihäiriönomaisen fyysisen reaktion kanssa: iholle tulee kylmä hiki, pyörryttää ja tuntuu kuin käsistä ja jaloista menisi kaikki voimat, sydän hakkaa ja haluan vaan mennä nukkumaan turvalliseen ja lämpimään sänkyyn. Pahan olon yritän hoitaa juomalla lasin vettä.

Ajatusketjun puolestaan katkaisen havainnoimalla itselleni, että nyt ajattelen automaatioajatuksia. Sitten kertaan ajatuksia, kuten "jos jään kotiin, minulla on tylsää" tai "voisin pistää vaatteet päälle" tai "pitäisi ottaa eväät jääkaapista laukkuun".  Ennen  ajattelin, että "on pakko mennä töihin, pakko", ja se vaan ahdisti lisää. Noiden työhönmenoon tähtäävien askelten ajatteleminen sen sijaan helpottaa ahdistusta. Luulen että se johtuu siitä, että siinä missä "pakko mennä töihin" pakottaa toiminnalle lopputuloksen, mutta ei kerro tapaa, nuo uudet ajatukset kertovat miten toimia seuraavaksi kiinnittämättä mitään huomiota lopputulokseen.

Tämä kuvaa hyvin tapaa, jolla minut on kasvatettu: vaaditaan tietynlaisia lopputuloksia, mutta jätetään lapsi itse päättelemään, miten sinne pääsee. Onni onnettomuudessa on, että osaan ainakin päätellä tuon metodin olevan ihan perseestä ja että siitä pitää päästä eroon. Yksinäni päätellen tuo eroonpääsy ei onnistu, vaan tarvitsen paitsi itseapukirjallisuusapua, todennäköisesti myös ihan ihmismuotoista terapia-apua.

Uuden ajattelutavan oppimiseen näyttää pari-kolme kuukautta ainakin kerrallaan menevän, sisäistämiseen menee varmaan vielä jonkin verran enemmän. Suunta selvillä, lopputuloksesta ei vielä mitään tietoa. Se on hyvä se.