Viime ja tällä viikolla on ollut useampi huono päivä tuntemattomasta syystä.

Eilen tajusin, että syyllisyyshän se. Syyllisyyden tunteminen on minulle turvaverkko samalla tavalla kuin hämähäkinverkko on hytykälle turvaverkko. Kun saan jotain aikaan, tunnen syyllisyyttä siitä, että saan vain sen aikaan, enkä sitten muuta. Priorisoin suurella vaivalla, koska tunnen syyllisyyttä siitä, että muut hommat jäävät myöhemmälle ja kannan huolta siitä, tuliko nyt varmasti tehtyä oikea valinta. Priorisoidun puuhan aloittamiskynnys on korkea, koska tunnen syyllisyyttä muiden juttujen hylkäämisestä. Priorisoidun puuhan tekeminen on ahdistavaa, koska tunnen etten pysty tekemään sitä parhaalla mahdollisella tavalla tai saamaan heti valmiiksi, jotta voisin siirtyä niihin muihin puuhiin. Kun jotain valmista tulee, tunnen syyllisyyttä siitä, että se olisi pitänyt saada aikaiseksi ripeämmin, mielellään jo viikko sitten. Jos en saa valmista aikaiseksi, tunnen syyllisyyttä siitä, että en taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että käytin tekemisen aikana turhaa aikaa esimerkiksi syömiseen, vessakäynteihin ja nukkumiseen. Lopputuloskaan harvoin on niin hyvä, ettenkö tuntisi syyllisyyttä siitä, että käytin niin paljon aikaa jonkun huonon tekemiseen.

Terapeuttini mainitsi aikanaan, että elämäni helpottuisi, jos en antaisi niin suurta merkitystä hyvin pienille puuhille, mutten ehtinyt siinä vaiheessa jäädä ajattelemaan oman toimintani merkityksellistämisen mekanismia, joka on hyvin pitkälle kiinni syyllisyydentunnossa. Se, että asiat pitää tehdä tietyllä tavalla, eli oikein ja se, että valmista pitää tulla heti, eivät ole lainkaan niin suuri ongelma kuin se, että näiden ehtojen toteuttamatta jääminen jopa sellaisissa tilanteissa joissa niiden täyttyminen on loogisesti ajatellen mahdotonta on koettava syyllisyyttä.

Syyllisyyden kokemisen vaatimusta en pysty itselleni selittämään mitenkään: kun koen syyllisyyttä, en pysty toimimaan juuri lainkaan. Onko syyllisyydentunto muuttunut luvaksi olla toimimatta lainkaan? Vai onko syyllisyydentunto sisäinen avunpyyntö? Korvaanko syyllisyydentunnolla muita tunteita? Pyrin tästä eteenpäin tarkkailemaan tilanteita, joissa tunnen syyllisyyttä ja tulemaan tietoiseksi syyllisyyden syistä.

Oli miten oli, tällainen syyllisyydentunto näissä määrissä ei toimi minun elämässäni: se estää minua toimimasta, olemasta ja elämästä. Olen päättänyt ensimmäiseksi opetella päästämään irti syyllisyydestä: työpäivän jälkeen teen listan asioista joita pitäisi vielä tehdä, ja sen jälkeen keskityn hetkeksi miettimään päivän saavutuksia. Kohtaan aiemmin tekemättä jääneitä asioita tuntien syyllisyyttä hetken, ja sen jälkeen vedän syvään henkeä ja päästän irti syyllisyydestä.