Parempaan suuntaan menossa. Maanantai toimistolla, tiistai muuttoa järjestellen kotona, keskiviikko toimistolla, torstai rapon kanssa kotona, perjantai toimistolla, mikä oli aika ihme, koska aamu oli todella kurja. Täällä viikolla jopa harrastin 4 tuntia, olin yhden lounaan ajan sosiaalinen eli kävin tapaamassa entistä työtoveria ja lisäksi kävin kerran kaupassa ja kerran kävelyllä.

Jos alkaisi taas muistumaan mieleen, että riittävästi aikaa itselle tarkoittaa myös että työt sujuvat. Irrottaa töistä välillä, niin niihin voi sitten tarttua uudella innolla. Tästä on tietysti vielä pitkä matka sellaiseksi normaaliksi ja luotettavaksi työntekijäksi ja työtoveriksi, jollainen haluaisin olla, mutta parempi kuin viime viikko kuitenkin.

Alan pikku hiljaa oppimaan, että kurja aamu ei tarkoita, että koko päivä olisi kurja. Jos on kurja aamu, niin sitten psyykataan itseä a) paremmalle mielelle, b) taistelumielialaan tai c) katsomaan tulevaisuuteen. Tai kaikkia kolmea. Ja kaikki tämä tapahtuu suihkussakäynnin, nettaamisen, aamupalan, bussimatkan ja muun aamusähläyksen ohessa. Olen jotenkin päätynyt myös hyväksymään sen, että aamut nyt vaan ovat sähläystä: se on hyvä aamu, ei normaali aamu, jos mikään ei mene pieleen ja avaimetkin löytyvät. On ihan normaalia, eikä mikään katastrofi, että aamulla itkettää yölliset painajaiset, avainten häviäminen, se ettei tehnyt eilen eväitä, vartalon kivut.  Aamut nyt ovat vähän sellaisia,  tyhmiä ja vaikeita, ja loppupäivä voi silti olla tosi kiva. Se, ettei aamu mennyt just niinkuin piti, ei tarkoita sitä, että siitä pitää potkia itseään koko loppupäivä, vaan sitä, että saa onnitella itseään aamuvälipalateellä että aamun tyhmyydestä huolimatta siitäkin selvittiin. Ja itkettäminen on ihan normaali, terve tunne, eikä sitä vastaan tarvi taistella tuntikausia kynsin hampain. Päinvastoin kuin äitini opetti, "itke vaan kun se auttaa aina".

Ensi viikko tulee olemaan kamala. Mies muuttaa uudelle asuinpaikkakunnalle kuukautta aiemmin kuin minä.