Kolmatta päivää kotona.

Selvästikään ei pitäisi mennä tuohon putkeen mukaan silloin kun se ehdottelee alkavansa. Maanantaina tein töitä, eilen vaan ahdistuin, tästä päivästä en osaa sanoa muuta kuin että pitää mennä nukkumaan iltakymmeneltä.

Ahdistumispäivät ovat erityisen pahoja sen takia, että seuraavana päivänä on unohtunut kaikki. On sellainen universaali "mitäs minun pitikään" - olo. Mitäs minun pitikään tehdä on pientä sen rinnalla, että on oma itse myös vähän hakusessa: mitäs minun pitikään olla? Kun tekee asioita vanhaan malliin, palaa myös päänsä sisällä vanhaan ajatteluun ja toimintaan. Ja sieltä on hankalaa kaivautua takaisin uuteen, epävarmaan, joka on entistä epävarmempi vanhan jälleen vahvistuttua. Voi itku.

"Päästäkseen käsiksi normaaliin elämään on tehtävä normaaleja asioita" sanoo Allan Cowley. Yleisesti pidetyssä normaalissa elämässä esim. käydään töissä työpäivinä ja vietetään vapaa-aikaa vapaa-ajalla, joten sitten pitäisi tehdä niin. Minun normaalini on kuitenkin ollut kolmannelta luokalta asti se, että olen viikossa noin yhdestä päivästä viiteen työpäivään kotona, välillä enemmän ja välillä vähemmän ahdistuneena, välillä lamaantuneena ja välillä työnteossa. Elikkä noin 20 vuotta.

Ehkäpä minun pitäisi sittenkin ajatella pääseväni käsiksi normaaliin elämään tekemällä täysin omituisia ja epänormaaleja asioita. Sillä tavalla ajattelemalla pääsisin eroon normaliuden paineista. Testaan sitä.