Ennen ahdisti tosi paljon ja usein. Tuli sellainen olo, että seinät kaatuu päälle ja minä supistun siihen pieneen tilaan, jonka minulle ovat osoittaneet vanhemmat ja koululuokkalaiset silloin aikoinaan. Siinä tilassa mukaudutaan siihen mitä muut tekevät, sanovat, uskottelevat tai haluavat, koska on pakko. Siinä tilassa ei hengitetä vapaasti, vaan pillin kautta ja puolittain, ettei kuuluisi pihaustakaan. Tulee kylmä, suu kuivuu, nenänpielet ja ylähuuli hikoavat, kädet puristuvat nyrkkiin, ja lihakset ja ajatukset hakeutuvat sikiöasentoon. Jos tilanne ei salli sikiöasentoon vetäytymistä, sitä vaan jännittyy kokonaan. Sikiöasennossa on jotenkin turvassa, on lämpimämpää ja tietää ettei kukaan voi nähdä sisimpään tai viedä sitä pois.

Nykyään repii. Mikä oikeus muilla on vaatia minun mukautumistani yhtään mihinkään? Miksi minun pitäisi olla hiljaa, jos tekee mieli sanoa tai tehdä jotain? Koska minulla on kuitenkin ollut niin pitkään tapana tehdä niin, ruumis aloittaa tavanomaisen ahdistumisliikehdinnän: hengitys, hikoilu, lihakset. Olen vihainen menneisyydelle ja olen vihainen ruumiilleni. Olen vihainen siitä että joudun taistelemaan ahdistusta ja entistä vastaan ja käyttämään energiaa siihen, sen sijaan että voisin vaan tyynesti todeta että ei sovi, ei käy, tässä olen minä nyt.

Repii silloinkin kun itse vaadin itseltäni yhtään mitään, vaikka ne olisivat asioita joita oikeasti haluaisin tehdä. Haluan kirjoittaa, mutta pelottaa, joten en haluakaan kirjoittaa, vaikka oikeasti haluaisin ja siinäpä sitten repeää. Haluan ruokaa, jota saadakseen pitää käydä kaupassa, mutta pelkään, ja joudun pakottamaan itseni hyppäämään pelon yli huomatakseni, että pelkäsin tällä kertaa turhaan. En haluaisi pakottaa itseäni mihinkään, mutta suostutteluun ja järkeilyyn ei ole aina aikaa, saati sitten rauhoittumiseen.

Tulen itsepakotuksesta huonolle tuulelle ja entisen ja nykyisen minuuden välillä revittely alkaa väsyttämään, mutta muuta vahinkoa ei enää oikeastaan tule. Pakottautuminen ei ole hauskaa,  mutta se on jo siedettävää. Jälkeenpäin olen kuitenkin aina tyytyväinen ja koen tehneeni oikein itseäni kohtaan: olen itselleni hyvä toimimalla halujeni ja arvojeni mukaan, vaikka selkäranka sanoo, että ei ole oikein tai sopivaa ja vaatii rangaistusta.

On perin ärsyttävää, että tämä tällainen vaihe on nyt käynnissä kun haluaisin olla jo selvillä vesillä. Mutta ainakin tämä tämmöinen on jotain edistystä. Epäilen että kestää vielä tovin jos toisenkin ennen kuin eläminen ja tekeminen käy kuin itsestään, jos koskaan. Mutta tällä setillä pystyy jo toimimaan, ainakin useimmiten ja lähes päivästä toiseen, ja se on paljon se.