Jostain syystä oli ylivoimaista iloita siitä, että olin perjantaina töissä.

Töissä oli vieläpä varsin mukavaa ja aikaansaapaa. Kuitenkin se, että en ollut ollut töissä painoi sisäisessä vaakakupissa enemmän kuin se, että olin ollut töissä.

Siivosin eilen kotona olevia työmateriaaleja, joita ei ole tullut hetkeen lajiteltua. Fyysisesti ei lainkaan raskasta, mutta henkisesti väsyin täysin. Kaikki ne asiat, jotka olisi jo pitänyt lukea, kaikki ne asiat joihin olisi jo pitänyt ottaa kantaa... Suurensuuri lasti syyllisyyttä ja häpeää ja pelkoa.

Aloitin tänään yhdestä nurkasta ja koen syyllisyyttä siitä, että muut jäävät samalla tekemättä, koska kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Jos pääsisin syyllisyydestä eroon, tekeminen olisi paljon mukavampaa ja todennäköisesti etenisi myös nopeammin. Pyrin ajattelemaan siitä syyllisyyttä taas yhtenä automaationa, joka ei tarkoita yhtään mitään, mutta estää minua elämästä.