Niklas Herlinin blogikirjoitus isästään on mahtavan katarttinen lukukokemus. Ei pelkästään siksi, että joku kehtaa sanoa, miten vanhempansa kanssa elämisen todellisuudessa itse koki, vaan erityisesti siksi, että sitä ei saisi sanoa ääneen. Paitsi ehkä terapeutille, jos ei ole kestänyt lapsuuttaan kuin mies, vaan on jotenkin epänormaalin heikko ja lapsellinen.

Mutta ylipäänsä vanhempia kohtaan pitäisi osoittaa ainoastaan kunnioitusta ja lämpimiä tunteita, sillä muuten ei ole riittävän kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja pahasta, jonka vanhemmat ovat lapselle antaneet ihan hyvää hyvyyttään. Jostain on tullut sellainenkin sanonta vastaan, että "Jokainen äiti on omalle lapselleen se paras äiti" ja oletettavasti isien suhde lapsiinsa menee samalla logiikalla. Valitettavasti sanontojen alkupäässä on usein ollut liian vähän mielikuvitusta tai käsitystä elämän raadollisuudesta. Sanontoihin ei myöskään oikein mahdu ajatus elämän hetkellisyydestä: joinain hetkinä varmasti jokainen vanhempi on lapselleen se paras, ja joinain toisina taas ei, sillä kukaan meistä ei voi vetää täydellisesti 24/7, ei edes vanhempana.

Toisaalta vanhemmilta ei tällaisessa perinteisessä perheajattelussa vaadita kunnioitusta lapsiaan kohtaan. Tai ehkä sen verran kunnioitusta lapsen tarpeita kohtaan, että "lapsi leivän taloon tuo". Lapset nyt vaan tarvitsevat jotain muutakin elääkseen ja kasvaakseen hyvin kuin ruokaa, puhtautta ja katon pään päälle, eivätkä ne henkiset, sosiaaliset tai emotionaaliset tarpeet eroa mitenkään aikuisen vastaavista. 

www.uusisuomi.fi/nakokulmat/niklasherlin/pahan-ihmisen-seurassa