Joulun jälkeen on hyvä alkaa palailemaan normaalielämään. Tai ehkä elämään ylipäänsä.

Normaalia tilanteessa on, että olen auttamatta jäljessä kaikista mahdollisista dediksistä. Epänormaalia puolestaan on, että ajattelin suosiolla rukata isomman projektin aikataulua tiukasta (mutta täydellisesti suoriutuen mahdollisesta) sellaiseen mukavantuntuiseen ja sairastelut, normaalielämän ja sivupolut sallivaan. Tämä sallisi vielä pikkuprojektien valmistumisen nykydediksien mukaan.

Normaalia on myös, että kaikki tuntuu vähän pelottavalta ja vaikealta suorittaa. Epänormaalia on, että annan sen tuntua siltä, ja hoidan ne fiilikset kuntoon ennen kuin suoritan tai suorituksen aikana. Saa pelottaa ja olla vaikeaa, sittenhän se tekemiseen käsiksi pääseminen ja suoritusten valmistuminen vasta hyvältä tuntuukin. Syytän edelleen itseäni aina kun en pääse tekemiseen, mutta en vaadi hyvittelyjä, lisäsuorittamista, ylisuorittamista tai aikataulun kiinniottamista enää. Joskus lohdutan itselleni hyvän mielen, jos olen tehnyt itselleni pahan mielen.

Pelon ja vaikeuden tunteminen on normaalia. Epänormaalia puolestaan on, että haluan päästä tuntemaan jotain muuta, sen sijaan että jatkaisin pelon ja vaikeuden tuntemista tai ahdistuisin kovasti. Teen myös epänormaaleja asioita pelon, vaikeuden ja ahdistumisen lopettamiseksi: käväisen lyhyellä lenkillä, syön, tai lopetan ahdistuneisuuskäyttäytymisen, esimerkiksi ahdistavan asian välttelyn tai jonkun muun asian obsessiivisen säätämisen. Saatan myös aloittaa maanittelukäyttäytymisen, jossa esim. tehdään yksi asia, joka vie asioita siihen suuntaan, johon niiden haluaisin menevän. Sen jälkeen voi puhallella hetken, jos ahdistus, pelko tai vaikeus tekee ison hyökkäyksen. Ja testailla hetken päästä jotain pikkuaskelta uudelleen.

Erittäin epänormaalia on, että ahdistuksen yli pääseminen tuntuu helpommalta, ikäänkuin mahdollisemmalta, kuin vielä pari viikkoa sitten. Olen jo monta kertaa vaan ottanut ja ruvennut, ikäänkuin motivaatiosta olisi nyt helpompi hypätä toimintaan. Toimii D-vitamiini tai ei, tällainen plasebovaikutuskin on aika päheä ja pidän siitä mielelläni kiinni. 

Yö ja päivä ovat edelleen aika sekaisin, mikä on ollut normaalia jo parisen kuukautta. Mutta pärjäilen jo useamman päivän putkeen ilman päikkäreitä, vaikka välillä pitää vetäistä se 16 tuntia nukkua vuorokaudessa. Ei enää joka päivä kuitenkaan.

Normaalia on, että virkeänäkin tuntuu, että en ole ihan täysin tolkuissani. Epänormaalia ja positiivisesti yllättävää on, että pystyn jossain määrin toimimaan, suorittamaan ja ajattelemaan myös väsyneenä ja puolitolkkuisena. Nyt pitäisi vaan oppia, missä on järkevät rajat, ettei taas vetäisi itseään piippuun. Mutta tämä tuskin onnistuu muuten kuin harjoittelemisen kautta.

Harmillista, että sitä joutuu kelaamaan samoja juttuja viikosta ja kuukaudesta toiseen. Jos voisi vaan kerrasta muuttua sellaiseksi ihmiseksi kuin haluaisi olla, niin olisi paljon helpompaa. Toisaalta tämä samojen juttujen kelailu ei sitten kuitenkaan ole sitä: kelatessa oma näkökulma muuttuu ja oma toiminta muuttuu. Ja tällaisen positiivisen noidankehän ja loputtoman toiston ja kelkasta tipahtamisten ja takaisinkipuamisten jälkeen ne kelatut ja kierrätetyt jutut alkavat olla niin sidottuja ja sotkettuja omaan itseen ja omiin arvoihin, että niistä on tullut omia juttuja, eikä vaan noin ylipäänsä hienoja ja positiivisia juttuja, joita olisi kiva ja positiivista pystyä toteuttamaan.

Tästä lähtee sitten toipumisen kolmas vuosi. Teemoina omistautuminen sille, mitä pidän tärkeänä, johdonmukaisuus toiminnan ja arvojen välillä sekä rauhallinen hengitys.