Terapian aikana olin hyvin käpertynyt itseeni.

Heti terapian päätyttyä sama tila jatkui kuukausitolkulla. Halusin kovasti ymmärrystä lähipiiriltäni, mutten oikein kehdannut puhua kellekään. Sitten kun kehtasin puhua ja joku kuunteli, puhuin puhumistani, kuuntelin itseäni, eikä minulla ollut voimavaroja kuunnella muita. Olin varmaan jumalattoman ärsyttävä ja raskas toveri.

Nyt alan olla aika tyhjä kaikesta siitä puheesta. Itseymmärtämisen tarve ei kuitenkaan ole vielä loppunut. Kirjoittelen edelleen satunnaisesti ylös hyviä elämänohjeita tai yleistettävissä olevia inspirationaalisia tai muuten osuvia mielialaa muuttavia lauseita, ostelen sellaisia jääkaappimagneeteissa ja printtaan isompia pätkiä. Mutta itseymmärrys ei vaadi enää sellaista peilisuhdetta, jossa joku toinen kuuntelee ja on empaattinen, jotta koen oman tunnetilani ymmärretyksi ja oikeutetuksi ja siten voin oikeuttaa itse-empatian ja -ymmärryksen. Alan uskoa siihen, että olen itse oman tunne-elämäni paras asiantuntija, oli sitten kyse fyysisistä tai psykoemotionaalisista tunteista.

Usko ei kuitenkaan ole vielä erityisen vahva tai kestävä: joinain päivinä menee paremmin, joinain päivinä epäilyttää enemmän, ja pitää saada vahvistusta muilta ihmisiltä. Olen kuitenkin yrittänyt vähentää myötätunnon kalastelua jättämällä oikeutusta tukevien faktojen kertomisen vähemmälle, ja ilmoittamalla kuivasti että mikä on fiilis juuri nyt. Tämä näyttää toimivan paitsi ihmisten välisen kanssakäynnin käytännössä noin yleensä, myös omassa kehityksessäni varsin erinomaisesti. Jos sanon, että on paska fiilis, ihmiset näyttävät uskovan tämän ilman sen kummempia vakuutteluja. Jos laitan työkaverille sähköpostin, että teen päivän etätöitä flunssan takia, kaveri laittaa ok:n ja toivottaa pikaista paranemista. Tämä luo entisestään uskoa siihen, että osaan arvioida, miltä minusta nyt tuntuu ja että sillä on väliä ja että voin toimia sen mukaan, olosuhteet huomioonottaen tietenkin.

Nyt on nälkä. Ja harmittaa etten ole kirjoittanut yhtä dokumenttia, jota olen pohtinut koko viikonlopun. Laitanpa siis jotain syötävää, ja teen syödessä hajahuomioita dokumentin tulevasta sisällöstä. Kyllä se siitä.