Aamut ovat olleet päivän pahimpia aikoja masennuksen aikana ja ovat sitä edelleen. Minulle on aina ollut suhteellisen helppoa nousta sängystä ja käydä suihkussa. Suihkuttelu on rauhoittavaa, tykkään lämpimästä vedestä ja puhtauden tunteesta. Vaikeudet alkavat kuitenkin heti jalkauduttuani kylppärin ulkopuolelle.

On vaikea päättää, mitä panisi päälleen. Mikä olisi fiksua, mikä sopii minkäkin kanssa ja mitähän sää vaatii pukeutumiselta suhteessa päivän toimintapaikkoihin. Kun vaatteet on saatu päälle, on vaikea päättää, mitä söisi vai söisikö lainkaan; pitäisi syödä, mutta onko järkevää syödä jos ei nälätä tai ei ole sitä, mitä haluaisi syödä. Sitten pitäisi löytää jostain avaimet, jotka ovat yleensä hukassa, ja laittaa takki päälle ja kengät jalkaan. Yleensä viimeistään kengänlaittovaiheessa alkaa olla sellainen olo, että jospa en lähde lainkaan. Kun olen tällainen luuseri, joka ei edes avaimia osaa laittaa sellaiseen paikkaan, josta ne löytyisivät helposti.

Masennusaikana tilanne oli pahimmillaan sellainen, että lysähdin vaan eteisen lattialle itkemään, enkä päässyt ulos saakka sellaisina päivinä lainkaan. Nyt yritän toimia niin, että lähtö helpottuisi jo etukäteen: pidän avaimia laukussa, teen työeväät valmiiksi edellisenä iltana. Vaikka kaikki onnistuisi mainiosti, tuo vanha ahdistuneisuus saattaa silti hyökätä päälle viimeistään siinä vaiheessa kun olen avaamassa ovea. Sitten ei auta kuin yrittää ajatella, miten hienolta tuntuu siinä vaiheessa, kun on kävelemässä alakerran ovesta ulos.   

Erityisesti silloin, kun kaikki ei mene mainiosti, on todella hankala päästä ulos. Yöllä nähdyt painajaiset, tyytymättömyys omaan ulkonäköön, jonkun asian epätoivoinen etsiminen jostain viime tingassa, päivän akuuttien suorittamista vaativien epämieluisten tehtävien pohdinta, edellisen päivän mokien ajattelu; ne kaikki vaikuttavat siihen, että tekee mieli ryömiä takaisin sänkyyn. Joinain aamuina edelleen ryömin takaisin unten maille, mutta se on alkanut tuntua pahemmalta kuin sen oven avaaminen ja lähtö, koska kotiin jäämiseen liittyy sellaista luovuttamisen häpeää, jota ei lähtiessä tarvitse kokea.

Olen miettinyt paljon, mikä kotoa lähtemisessä on se ahdistuksen alkujuuri. Miksi ihmeessä se, että joutuu etsimään avaimia on merkki siitä, että minä olen epäonnistunut ihmisenä, eikä minusta koskaan tule yhtään mitään, kun en sen verran osaa huolta pitää? Vanhempien sanomisethan ne siellä vaikuttavat, sisäistettynä jonnekin selkärankaan ikävien ja häpeällisten muistojen kera.

Niinpä voin helpottaa aamuahdistustani ainoastaan  alkamalla uskomaan siihen, että tavaroiden  etsiminen ei ole merkki henkilökohtaisesta huonoudestani, vaan peräksiantamattomuudesta ongelmanratkaisutilanteessa. En voi nykyisessä työssäni myöskään myöhästyä töistä, joten sillä ei ole mitään väliä yhdellekään otukselle, kauanko tavaroiden hakemiseen tai vaatteista päättämiseen menee. Aamujen ei myöskään tarvitse olla täydellisesti suoritettuja alusta loppuun saakka, vaan riittää, että pääsen kotiovesta ulos ja töihin vaatteet päällä ja avain mukana. Jos lisäksi haluan helpottaa jotenkin aamujani, voin sen tehdä laittamalla avaimen järjestelmällisesti tiettyyn paikkaan aina sitä käytettyäni ja valitsemalla seuraavan päivän vaatteet edellisenä iltana. Tämän tekeminen tai tekemättä jättäminen ei kuitenkaan vaikuta ihmisarvooni mitenkään, onpahan vain yksi tapa järjestää asioita.